Kohti afrikkalaista ortodoksiaa: inkulturaation vaatimus
Abstrakti
Artikkelissa käsitellään inkulturaation kysymystä afrikkalaisen ortodoksisuuden näkökulmasta. Inkulturaatiolla tarkoitetaan tässä yhteydessä prosessia, jossa kristillisyyttä jo edustava kulttuuri kohtaa toisen kulttuurin.
Afrikka on uskonnollinen manner, jossa suhde jumaluuteen määrittelee lukuisiin etnisiin, kielellisiin ja kansallisiin ryhmiin kuuluvien ja eri uskontoja kannattavien yhteisöjen katsomuksia ja elämänjärjestystä. Afrikkalainen ortodoksisuus ulottuu historiallisilta juuriltaan kristinuskon ensimmäisille vuosisadoille. Nykyisin Afrikassa on kolme ortodoksista pääkirkkoa: Aleksandrian kreikkalais-ortodoksinen patriarkaatti, Koptilainen ortodoksinen kirkko ja Etiopian ortodoksinen kirkko. Artikkelissa keskitytään Aleksandrian patriarkaatin alaisen kirkon elämään.
Kristinuskon globaalin painopisteen siirtyminen eteläiselle pallonpuoliskolle näkyy myös afrikkalaisen ortodoksisuuden voimistumisena. Ortodoksisuuden leviäminen ja kasvu etenkin Saharan eteläpuolisilla alueilla on tehnyt tarpeelliseksi pohtia ortodoksisuuden afrikkalaistamista, jotta paikallisen väestö voisi kokea sen omaksi uskonnokseen. Teologeilta ja lähetystyöntekijöiltä vaaditaan luovuutta kehittää luontevia menetelmiä inkulturaatioprosessin palvelukseen. Kohdatakseen afrikkalaisen sosiaalisen, psykologisen ja uskonnollisen eetoksen, ortodoksisen uskon tulee olla merkityksellinen ihmisten arkisen elämän tasolla. Samalla tavalla ortodoksista uskoa ja eetosta on istutettu ”uusiin” kulttuurisiin konteksteihin esimerkiksi Aasiassa ja Alaskassa.
Ortodoksisen kirkon inkulturaatio on välttämättömyys, johon afrikkalaisen kristillisyyden historia velvoittaa. 1930-luvulla afrikkalaiset kirkot alkoivat vapautua imperialististen ja kolonialististen lähetyskirkkojen otteesta. Itsenäisyyspyrkimykset antoivat pontta riippumattomien ja itsenäisten kirkkojen järjestäytymiselle (African Independent Churches), joille oli tärkeää olla kulttuurisesti afrikkalaisia. Kulttuurisen ja kirkollisen identiteetin löytäminen on keskeinen tekijä inkulturaatioprosessissa. Ortodoksinen kirkko on tarjonnut vastauksen joillekin afrikkalaisen kirkollisen identiteetin etsijöille. 1930-luvulla ortodoksinen kirkko järjestäytyi alkuun epäkanonisen Yhdysvaltain Afrikan ortodoksisen kirkon avulla (African Orthodox Church in America) Itä-Afrikassa ja sai siten pysyvän jalansijan Keniassa ja Ugandassa.
Kenian kikujut tarjoavat esimerkin inkulturaatiosta. He korostavat perheen merkitystä ja katsovat kuuluvansa kaikki samaan suureen perheeseen. Kristillinen kasteopetus voi uskovien yhteisöön eli kirkkoon kuulumisen merkitystä selittäessään hyödyntää kikujujen vahvaa yhteisöllisyyttä ilmentävää käsitystä perheestä.
Jumalanpalveluksella on afrikkalaisessa uskonnollisuudessa keskeinen merkitys. Jumalanpalvelus synnyttää kokemuksen yhteydestä ihmisten sekä näkyvän ja näkymättömän maailman kesken. Useimmille afrikkalaisille soittimin säestetty ja rytmikäs jumalanpalvelus on muoto, jolla sielu ja ruumis luontevimmin kohottautuvat yhteyteen Jumalan kanssa. Toistaiseksi rytmejä, tansseja, rummutusta ja taputtamista ei kuitenkaan ole otettu liturgian yhteyteen vaan niiden aika on liturgian toimittamisen jälkeen.
Traditionaalisen ortodoksisuuden näkökulmasta inkulturaation vaatimus voi kuulostaa uudelta ja oudolta. On syytä muistaa, että kahden vuosituhannen aikana kristinusko on istutettu monenlaisiin konteksteihin. Aleksandrian kreikkalainen patriarkaatti on osoittanut voivansa riisua yltään kreikkalaiskeskeisen kulttuurimonismin ja kykenevänsä avautua afrikkalaisten yhteisöjen tarpeille. Tässä avautumisessa on tärkeää, että myös afrikkalaiset toimivat kirkon johdossa ja piispoina. Tarvitaan myös omaa teologista koulutusta.
Ollakseen aidosti paikallinen, kirkon on oltava juurtunut paikkaan tavalla, joka sulkee piiriinsä ihmisten elämän täyteyden. Tämä ilmaistaan oivallisesti eukaristisessa liturgiassa, jossa kansa uhraa Kristuksen ruumiin tietoisena siitä, että kaikki on ”Hänen omaansa”.
