Prolatiivi ja instrumentaali

suomen -(i)tse ja -teitse kieliopin ja leksikon rajamailla

Kirjoittajat

• Jussi Ylikoski Oulun yliopisto & Sámi allaskuvla

DOI: https://doi.org/10.30673/sja.69978

Avainsanat:

prolatiivi, johdokset, adverbit, sijamuodot, yhdyssanat

Abstrakti

Artikkelissa tarkastellaan suomen ns. prolatiivisia muodosteita. Varsinaisen prolatiivina tunnetun -(i)tse-aineksisen (maitse, meritse) muotokategorian sijaan tarkastelun keskipisteenä ovat fennistiikassa lähinnä yhdyssanoiksi luonnehditut ilmaukset, joissa nominatiivimuotoista substantiivia kuten sopimus seuraa elementti -teitse. Näin syntyvien sopimusteitse-tyyppisten muodosteiden morfologinen, syntaktinen ja semanttinen olemus on toistaiseksi jäänyt vaille erityishuomiota.

Kattavin kuvaus suomen ja koko itämerensuomen prolatiivista on Inga Suoniemi-Taipaleen (1994) väitöskirja Itämerensuomalaisten kielten prolatiivi, mutta tutkimuksen lähestymistapa on siinä määrin leksikologinen ja dialektologinen, että prolatiivia ei juurikaan ole tarkasteltu lauseopillisesti. Tässä pääasiallisesti nykyiseen kirjoitettuun kieleen keskittyvässä tutkimuksessa sen sijaan pohditaan prolatiivien määritelmiä ja tarkastellaan prolatiivin käyttöä erityisesti morfosyntaksin näkökulmasta. Prolatiivien vähemmälle huomiolle jääneinä ja suorastaan kiellettyinä piirteinä tarkastellaan muun muassa niiden marginaalista kykyä saada substantiiveille ominaisia määritteitä, jotka saavat prolatiivit vaikuttamaan sijamuotoja muistuttavalta kategorialta.

Tutkimuksen keskiössä on -teitse-aines, jota tiettävästi ensimmäistä kertaa käsitellään myös eräänlaisena kieliopillisena suffiksina eikä pelkkänä sanana. Huomiota saa -teitse-muodosteiden itsenäisyys suhteessa varsinaisiin -(i)tse-aineksisiin prolatiiveihin niin morfologian kuin semantiikankin näkökulmasta. Perinteistä funktiokeskeisempi näkökulma tarjoaa mahdollisuuden pitää -teitse-ainesta pikemminkin johtimena kuin yhdyssanojen jälkiosana. Lähempi semanttinen tarkastelu osoittaa, että -teitse-muodosteet ovat usein pikemminkin instrumentaalisia – keinoja, välineitä ja välittäjiä ilmaisevia – kuin prolatiivisia konkreettisen väylän ilmaisimia. Erityisen yleisesti niillä viitataan oikeudellisiin menettelytapoihin (esim. oikeusteitse, ulosottoteitse ja lakiteitse), lääketieteellisiin välittäjäelementteihin (sukupuoliteitse, veriteitse) ja toimenpiteisiin (tähystysteitse, laparotomiateitse) sekä tiedonvälityksen välineisiin (radioteitse, satelliittiteitse, sähköpostiteitse). Marginaalisesti teitse toimii myös prolatiivisena postpositiona (ilmojen teitse), toisaalta -teitse-aineksen tapaan suffiksaalisena toimii myös sen lähin semanttinen vastine, postpositio kautta (oikeuskautta, sukupuolikautta).

Prolatiivien tarkastelu päättyy kielihistoriallisiin ja kielenhuollollisiin havaintoihin, joiden yleisvaikutelma on prolatiivien eduksi. Vaikka varsinaisten -(i)tse-prolatiivien paikasta kieliopissa on monia näkemyksiä ja ainakaan tavallisiksi sijoiksi niitä ei voi kutsua, sijamaisia ominaisuuksia näyttä olevan hivenen enemmän kuin mihin prolatiivien kuvauksissa on yleensä totuttu. Erilaisista kuvausvaihtoehdoista huolimatta prolatiiveissa ei ole havaittu suurempia vikoja ja nykyinenkin kielenhuolto pitää prolatiivien käyttöä jopa suositeltavina. Myös -teitse-aineksisten instrumentaalisten muodosteiden kehitystä on syytä pitää tuloksena luonnollisesta kieliopillistumisesta, jolle tunnetaan funktionaalisia vastineita myös monissa muissa kielissä.