Arvovapaus ja arvosidonnaisuus kielessä, kielitieteessä, kielitieteen historiassa ja kielitieteen historiografiassa

esimerkkitapauksena diakroninen kielitiede Saksassa 1800-luvulla

Kirjoittajat

• Esa Itkonen

DOI:

https://doi.org/10.30673/sja.160038

Avainsanat:

kielitieteen historia, historiografia, yleinen kielitiede

Abstrakti

Kielitiede ja arvot on teema, jota on käsitelty yllättävän vähän. Se on jo sinänsä mielenkiintoinen, ja sen kiinnostavuutta lisäävät aihetta koskevat aidot erimielisyydet. Tässä artikkelissa otetaan lähtökohdaksi kaksi dikotomiaa: kieli vs. kielitiede ja kielitiede vs. kielitieteen historia. Historia jakautuu edelleen kahteen osaan: historiankirjoitus (eli historiografia) vs. sen kohde (eli historia sensu stricto). Näiden osa-alueiden suhde arvottamiseen on kaavamaisesti esitettynä seuraava:

a) Kieli – arvovapaa (tietyin varauksin)

b) Kielitiede – arvosidonnainen (ja eriävä mielipide on virhe)

c) Kielitieteen historia – arvosidonnainen (vaikka saattaa näyttää arvovapaalta)

d) Kielitieteen historiografia – arvosidonnainen (ja eriävä mielipide on virhe)

Nykyään kielitieteen asenne maailman kieliin on arvovapaa. Näin ei ole ollut aina. Saksassa vuosina 1810–1870 kielten diakronia ymmärrettiin kaksijakoiseksi: ensin oli esihistoria eli kasvavan kukoistuksen kausi, sitten historia eli kasvavan rappion kausi. Näin ajattelivat F. ja A. von Schlegel, F. Bopp, J. Grimm, W. von Humboldt ja A. Schleicher. W. Schererin edustaman välivaiheen jälkeen H. Steinthal ja H. Paul vakiinnuttivat nykyisen arvovapaan käsityksen. Toinen esimerkki virheellisestä arvottamisesta on samoina vuosikymmeninä vallinnut käsitys, että sanskritin vokaaliston täytyy edustaa ”alkuperäistä” indoeurooppalaista kantaa, koska se on dokumentaatioltaan vanhin. Kiinnostavaa kyllä, 2000-luvulla voidaan – kylläkin suurin varauksin – puhua ”kielen rappio” -käsityksen osittaisesta paluusta.

Käsitys (kieli)tieteen arvosidonnaisuudesta ei kaipaa perusteluja: jokainen tutkija haluaa olla vähintään yhtä hyvä kuin ammattitoverinsa. Hämmästyttävää kyllä, G. H. von Wright esittää eriävän mielipiteen: ”tieteen pitäisi olla arvovapaa”. Näin muotoiltu väite kumoaa itse itsensä: arvovapaus osoittautuu arvoksi.

Ensi näkemältä kielitieteen historia näyttää arvovapaalta: näin tapahtui, ja siinä kaikki. Mutta hetken harkinta osoittaa tämän käsityksen pinnallisuuden. Jokainen (kieli)tieteellinen traditio muodostaa normatiivisen seulan, joka jättää jäljelle parhaat (tai sellaisina pidetyt) ja huuhtoo kaiken muun pois.

Yleinen historiografia mielletään arvovapaaksi, sillä sen tehtävä on kertoa sina ira et studio ’ilman vihaa ja intohimoa’ wie es eigentlich gewesen ist ’miten oikeastaan tapahtui’. Oudompi voisi luulla, että sama pätee myös (kieli)tieteen historiografiasta. Mutta tieteen historioitsijan tehtäviin kuuluu myös korjata tradition mahdolliset virheet eli rehabilitoida aiheettomasti unohdetut.