A-infinitiivin translatiivi Mikael Agricolan teksteissä

Författare

• Duha Elsayed
• Heidi Salmi
• Harri Uusitalo Turun yliopisto

DOI: https://doi.org/10.30673/sja.107377

Nyckelord:

suomen kieli, vanha kirjasuomi, A-infinitiivin translatiivi

Abstract

Nykykielessä A-infinitiivin translatiivin perusfunktio on tarkoituksen ilmaiseminen finaalirakenteen osana. Sen avulla liitetään kaksi prosessia tai tapahtumaa keskenään kausaaliseen suhteeseen. Rakenne on puhekielessä harvinainen, mutta silti ilmeisen vanha, sillä se esiintyy produktiivisena jo Mikael Agricolan teksteissä. Muodon käyttö ei kuitenkaan ole kaikilta osin samanlaista kuin nykykielessä. Keskeisiä eroja ovat hallitsevan lauseen subjektin ja rakenteen possessiivisubjektin viittaaminen eri persoonaan sekä hallitsevan lauseen ja rakenteen jaettu objekti, jotka molemmat olivat Agricolan teksteissä tavallisia.

Tässä tutkimuksessa finaalirakennetta tarkasteltiin suhteessa hallitsevan lauseen finiittiverbiin. Esiin nousi finaalisen lisäksi permissiivistä, referatiivista ja modaalis-aspektuaalista käyttöä sekä yksittäisiä verbejä, joiden merkityksen abstraktistumista voidaan havainnoida Agricolan aineistosta. A-infinitiivin translatiivi ei näissä tapauksissa juuri koskaan ole kyseisen hallitsevan lauseen verbin ainoa rektio, ja useimmiten vaihtoehdona on ainakin A-infinitiivin perusmuoto. Kyse on vanhalle kirjasuomelle tyypillisestä morfosyntaksin vakiintumattomuudesta, jota esimerkiksi käännösten lähtökielten malli ei täysin selitä, vaikka joitakin A-infinitiivin perusmuodon translatiivivarianttia pidemmälle edenneeseen kieliopillistumiseen viittaavia tendenssejä onkin havaittavissa.