”Luulis, että täällä assuu vain onni ja rauha ja rakkaus” Tyttöjen tilat ja paikat Anna-Liisa Haakanan nuortenromaaneissa Kukka kumminkin ja Ykköstyttö

Författare

• Kati Marjaana Kanto suomi

DOI: https://doi.org/10.30673/sja.69998

Nyckelord:

1980-luvun pohjoinen, ongelmarealistinen nuortenkirjallisuus, tila, paikka, identiteetti

Abstract

Kati Kanto

”Luulis, että täällä assuu vain onni ja rauha ja rakkaus”

Tyttöjen tilat ja paikat Anna-Liisa Haakanan nuortenromaaneissa Kukka kumminkin ja Ykköstyttö

 

Artikkelissani tarkastelen, millaisia ovat tyttöjen tila- ja paikkakokemukset Haakanan teoksissa Ykköstyttö (1981) ja Kukka kumminkin (1983). Teokset sijoittuvat lappilaiskuntaan ja kuuluvat 1970–1980-luvun ongelmarealistiseen nuortenkirjallisuuteen. Tulkinnassani nojaudun paitsi nuortenkirjallisuuden tutkimukseen myös humanistisen maantieteen näkemyksiin tilasta ja paikasta.

 

Haakanan teosten olennainen piirre on päähenkilöiden kokemusympäristön laajeneminen kotoa erilaisiin nuorten kokoontumispaikkoihin sekä paikkoihin, joissa he voivat olla täysin yksin (ks. esim. Donelson & Nilsen 1989, 102; Heikkilä-Halttunen 2000, 228). Tämä johtuu heidän kasvunsa sisäisistä ristiriidoista: tytöistä alkaa vähitellen tuntua siltä, että vanhemmat ja muut läheiset vievät heiltä liikaa tilaa (esim. Tuan 2011, 58–59; 1990, mm. 93, 247). Poistuminen tutusta lapsuuden maailmasta ja oman itsen kohtaaminen oudommassa ympäristössä merkitsee heille paitsi vapautta tehdä omia valintoja, myös vaikeuksia ja pelkoa. Uuden tilanteen hämmentäminä he tekevät elämässään usein myös vääriä valintoja, päätyvät umpikujaan ja joutuvat kääntämään jopa täysin elämänsä suuntaa. (Vrt. Dewan 2010, 55, 57, 100.)

 

Teosten päähenkilöiden, Suvin ja Anitran, irtautuminen vanhemmista ja ahdistavasta kodin vaikutuspiiristä tapahtuu vuoropuheluna erilaisten luonnon tilojen ja paikkojen kanssa. Pohjoinen on heille kokonaisuutena topofiliaa eli turvallisuudentunnetta ja muita myönteisiä tunteita tuottava tila, josta he eivät halua luopua. Koti ja kyläyhteisö ovat muuttuneet kuitenkin nuoruusikäisille tytöille topofobiaa synnyttäviksi, elämää rajoittaviksi paikoiksi. Luonnon erilaiset tilat herättävät tytöissä puolestaan topofiliaa tai -fobiaa riippuen heidän senhetkisestä tunnetilastaan ja mielessään olevista asioista. Tytöt käyvät ikään kuin jatkuvaa neuvottelua luonnon tilojen ja konkreettisen kotinsa kanssa. Lapsuuden sidos vanhempiin tunkee välillä väkisinkin mukaan myös niihin tiloihin, joissa tytöt haluaisivat olla jo itsenäisesti, ilman vanhempiensa kontrollia.

Lopulta sekä Anitralle että Suville käy samoin kuin nuortenkirjoissa yleensä: he ”muuttavat” kotoa sivilisaation parista luontoon ja palaavat takaisin kotiin (vrt. Dewan 2010, 184), kun ovat saavuttaneet monien vaikeuksien jälkeen itsenäisyytensä. Vasta sitten, kun Anitra ja Suvi ovat hyväksyneet oman naiseutensa ja erillisyytensä suhteessa omiin vanhempiinsa, he voivat tuntea paitsi kotona ja luonnossa myös muissa pohjoisen paikoissa ja tiloissa topofiliaa.

Totean artikkelissani lisäksi, että vaikka Haakanan teoksissa luonto antaa tytöille hyvin paljon vapautta toimia itsenäisesti, vanhempien kontrollin ulottumattomissa, representoituvat luonnon tiloissa myös tyttöjä koskevat rooliodotukset.