Näkökulmia nykyrunouden yhteisöllisyyteen. Juha Jyrkkään Ouramoinen ja Johanna Venhon Yhtä juhlaa

Författare

• Lena Gottelier Turun yliopisto, kotimainen kirjallisuus

DOI: https://doi.org/10.30673/sja.76278

Nyckelord:

nykyrunous, yhteisöllisyys, diskurssintutkimus

Abstract

Suomenkielinen nykyrunous on luonteeltaan monin tavoin yhteisöllistä, mikä ilmenee niin runoudessa itsessään, siihen liittyvässä toiminnassa ja niissä tavoissa, joilla runoudesta puhutaan. Runouden kenttä on kuitenkin jakautunut moniksi pieniksi toimijoiksi, joiden intressit runoutta kohtaan ovat osin yhteisiä ja osin eriäviä. Tutkin artikkelissani sitä, miten yhteisöllisyyden tuntu muodostuu itse runoudessa sekä puheessa runoudesta. Hyödynnän kulttuurintutkimuksellisesti painottunutta diskurssianalyysia, jonka avulla on mahdollista tarkastella puhetapojen vaikutusta kulttuuristen merkitysten muodostumisessa.

Juha Jyrkkään eeppinen soturirunoelma Ouramoinen (2014) edustaa hyvin omintakeista nykyrunoutta kronologisesti etenevällä epiikallaan ja kalevalamittaa mukailevalla poljennollaan. 1950-luvun kuvapainotteisesta modernismista alkaen Ouramoisen kaltainen täysmitallisuus ei ole ollut pinnalla suomenkielisen runouden kirjoituskäytännöissä ja vastaanotossa. Lisäksi Ouramoinen on genrehybridi, jossa Suomen Kansan Vanhat Runot (SKVR) yhdistyvät spekulatiiviseen fiktioon, fantasiakirjallisuuteen sekä heavy metal -musiikkiin.

Jyrkäs on liittänyt Ouramoiseen esipuheen, jossa hän selventää teoksen syntyolosuhteita ja motiiveja, joista yksi on nuorison innostaminen kalevalamittaisen runouden pariin. Esipuheen retorisissa valinnoissa käy ilmi Jyrkkään ajatus Ouramoisen sijoittumisesta suomalaisen nykyrunouden kentällä omaan lokeroonsa, joka on esimerkiksi lähempänä edellä mainittujen fantasiakirjallisuuden ja raskaan musiikin genrejä kuin muuta nykyrunoutta. Hän ottaa esipuheessa myös etäisyyttä runouteen liitetyistä käsityksistä elitistisenä tai juhlallisena genrenä.

Johanna Venhon Yhtä juhlaa -runoelma (2006) ammentaa niin ikään poetiikkaansa aineksia SKVR:n runokorpuksesta. Venhon runoelma on kuitenkin paljon selkeämmin 2000-luvulla kirjoitettua runoutta, jonka ilmaisussa on näkyvissä vaikutteita myös modernistisen tradition kuvakeskeisyydestä.

Ouramoisen suhteuttaminen Yhtä juhlaa -runoelmaan toi esiin sekä eroja että yhtäläisyyksiä. Molemmat teokset edustavat vähemmän vaikeaksi miellettävää nykyrunoutta johtuen siitä, että niissä on esimerkiksi selkeästi hahmotettava puhuja/laulaja. Ne eivät myöskään ole tietoisesti kielellä leikitteleviä tai muuten kieltä kokeilevia. Suurin ero teosten välillä on niiden muodostamissa yhteisöllisissä merkityspotentiaaleissa. Ouramoisen runomaailma on maskuliininen sankaritarina, joka tarjoaa tällaisesta fantasiamaailmasta kiinnostuneille kuvitteellisen yhteisöllisyyden potentiaaleja. Kansanrunovaikutteet kiertyvät teoksessa osaksi sankarimyytin rakentamista, jolloin esimerkiksi naisten osa on olla sankarin valloituksen kohteena.  Yhtä juhlaa puolestaan liikkuu äitiyden ja naiseuden alueilla. Se käyttää kansanrunousaineksia osana nykyäidin arkea, jolloin ne muodostavat yhteisöllisyyden tuntua menneitten ja nykyisten naissukupolvien välillä. Venhon runoissa ei juuri ole läsnä miehiä, esimerkiksi isät eivät ole näkyvässä roolissa äitiyden arjessa.

Ouramoisen yhteisölliset merkitykset ovat yhtäältä sidoksissa kansanrunouteen historiallisesti muodostuneisiin poliittisiin kytköksiin, jolloin se voi tarjota myös kuvitteellisen kansallisen yhteisöllisyyden aineksia. Toisaalta teos purkaa näitä kytköksiä yhdistelemällä eri genrejä, jotka puolestaan mahdollistavat uudenlaisia yhteisöllisen samastumisen kohteita tai heikentävät vanhoja. Esimodernin suullisen perinteen esittäminen osana 2000-luvun runoutta ja genrehybridiä ei tarjoa enää samanlaista kansallista samastumispintaa kuin 1800-luvun tekstualisaatiot suullisesta runoudesta.

Nykyrunouden yhteisöllisyyttä kartoittava analyysini osoitti sen, että käsitystä runouden yhteisöllisyydestä muokataan niissä käytännöissä, joissa runoutta ja runoudesta kirjoitetaan. Kuvitellut yhteisölliset merkitykset muodostuvat diskursiivisten valintojen tuloksena niin runoteoksissa kuin runokentän toimijoiden määrittelyissä. Se millaisena kukin runoteos esittää maailman vaikuttaa siihen, millaisia yhteisöjä ne muodostavat ja millaisia sulkevat ulkopuolelleen.