Lihaluujauho ohran ja kauran lannoitteena

Authors

• Jukka Kivelä
• Juha Helenius
• Lin Chen Helsingin yliopisto, maataloustieteiden laitos, Latokartanonkaari 5-7, 00014 Helsingin yliopisto
• Arjo Kangas Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus, Alapääntie 104, 61400 Ylistaro

DOI: https://doi.org/10.33354/smst.75502

Keywords:

lihaluujauho, lannoitus, kierrätysravinteet

Abstract

Väkilannoitteiden tuottaminen perustuu fossiilisen energian käyttöön. Erityisesti väkilannoitteiden sisältämän typen valmistamien vaatii runsaasti uusiutumatonta energiaa. Toisaalta väkilannoitteissa hyödynnetään myös erittäin rajallisia mineraalisia esiintymiä, kuten apatiittia fosforin lähteenä. Väkilannoitteiden käyttöä ei voida pitää kestävän kehityksen tavoitteiden mukaisena.
Väkilannoitteita täydentäviä tai niitä korvaavia orgaanisia lannoitteita on kehitetty viime vuosina. Orgaaniset lannoitteet perustuvat teollisessa tuotannossa ja yhdyskuntien toiminnoissa syntyvien jäteaineiden tai sivutuotteiden hyödyntämiseen. Kiinnostus orgaanisiin lannoitteisiin on viime vuosina ollut suurta, myös siksi että niiden avulla voidaan parantaa ruokajärjestelmän ravinnekiertoa. Markkinoille on esimerkiksi tullut jätevedenpuhdistamojen kehittämiä lannoitteita. Orgaanisten lannoitetuotteiden tarve korostuu luonnonmukaista kasvinviljelyä harjoittavilla tiloilla. Koska luomuviljelyssä ei sallita väkilannoitteita, on erityisesti karjattomilla tiloilla tarvetta saada käyttökelpoisia eloperäisiä lannoitteita, jotka korvaavat satojen mukana poistuneita ravinteita.
Lihaluujauho, jota muodostuu teurastamoteollisuuden eläinperäisten sivutuotteiden käsittelyn yhteydessä, sisältää merkittäviä määriä kasvinravinteita. Keskimääräiset arvot ovat 8 % N, 5 % P, 1 % K ja yli 10 % Ca; näiden määrien perusteella lihaluujauho voisi hyvin toimia lannoitteena. Lihaluujauhoa valmistetaan Suomessa noin 25 000 tonnia vuodessa. EU-maissa lihaluujauhon käyttö orgaanisena lannoitteena sallittiin EY asetuksella No 181/2006.
MTT:n Etelä-Pohjanmaan tutkimusasemalla Ylistarossa toteutetuissa kokeissa vuosina 2000–2003 lihaluujauhoa verrattiin tavalliseen väkilannoitteeseen tutkimuslohkolla, jossa käytettiin tavanomaisen viljelyn menetelmiä. Lannoitteen testaamiseksi tehtiin kaksi täydellisten kerranteiden osaruutukoetta: kaksivuotinen lannoituskoe ohralla ja kolmivuotinen lannoituskoe kauralla. Kaurakoetta jatkettiin neljäntenä vuonna jälkivaikutuskokeena. Koetekijät olivat lannoitelaji ja typen määrä portaina. Väkilannoitteena, johon lihaluujauhoa verrattiin, käytettiin seoslannoitetta (20 % N, 3 % P, ja 9 % K). Typpiportaat olivat 60, 90 ja 120 kg N ha^-1. Lihaluujauholannoituksen satomäärä ei eronnut merkitsevästi väkilannoitteella saadusta millään typpilannoituksen tasolla. Kokonaissato nousi 120 kilon typpitasolla ohralla 4500 kiloon ja kauralla 5000 kiloon hehtaarilta, mitkä vastaavat samankaltaisissa viljelyolosuhteissa Suomessa saatavia keskimääräisiä satoja.
Lisäksi osoittautui, että lihaluujauho- ja väkilannoituksella ei ollut merkitsevää eroa viljan laatutekijöiden kannalta. Kokeessa määritellyt laatuominaisuudet olivat 1000 siemenen paino, hehtolitrapaino, valkuaispitoisuus ja valkuaissato. Koska lihaluujauhon N/P – suhde on pieni, fosforia kertyy maahan, kun lihaluujauhoa käytetään typpilannoitteena. Lihaluujauholannoituksen käyttömäärät tulee sovittaa tilan viljelykiertoon niin, että samalla voidaan saavuttaa myös ympäristönsuojelun tavoitteet. Työ on julkaistu vertaisarvioituna (Chen et al. 2011. Agric. Food Sci 20: 235–244).