Optimaalisesti rehua ja maitoa
Avainsanat:
lehmät, ruokinta, rehut, optimointi, katetuottoAbstrakti
Kotimaisen maidontuotannon kilpailukyvyn säilyttäminen edellyttää tuotannon sopeuttamista markkinoilla ja tukipolitiikassa tapahtuviin muutoksiin. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, millaisia rehuyhdistelmiä käyttämällä maidontuotannon lehmäkohtainen katetuotto on paras mahdollinen ja miten markkinahintojen sekä tukien muutokset vaikuttavat tähän optimiin.
Tutkimusongelman ratkaisua varten rakennettiin dynaaminen optimointimalli, jolla maksimoitiin päiväkohtaista katetuottoa kiinteille kustannuksille. Tässä yhteydessä kiinteiksi kustannuksiksi oletettiin kaikki muut kustannukset paitsi mallissa mukana olevat rehukustannukset. Mallilla kuvattiin keskimääräisen suomalaisen lehmän rehunkulutusta ja tuotantoa kolmannella lypsykaudella. Optimointimenetelmänä käytettiin verkkoteoriaan perustuvaa lyhimmän polun menetelmää.
Käytetyt väkirehut olivat rehuvilja (ohra ja kaura 1:1) ja rypsirouhe. Lisäksi mallissa oli mukana kaksi säilörehua kerrallaan; yhteensä tutkittiin viittä erilaatuista säilörehua. Maito-, valkuais- ja rasvatuotosfunktioina käytettiin koelypsymallin pohjalta muotoiltuja yhtälöitä. Rehuannoksen väkirehupitoisuuden ja väkirehun raakavalkuaispitoisuuden vaikutukset tuotokseen määritettiin ns. Tuotosvastehankkeen tulosten pohjalta.
Perusoletusten mukaisilla rehujen ja maidon komponenttien hintasuhteilla optimiratkaisussa käytettiin tarjolla olleista halvempaa säilörehua (D-arvo 60–62). Rypsirouheen käyttö oli runsasta, koska sen antama valkuaistuotosvaste on erittäin hyvä. Korkea valkuaispitoisuus nosti maidon hintaa, joten valkuaisrehua kannatti käyttää suhteellisen paljon.
Maidon komponenttien hintasuhteiden muutoksen vaikutukset optimiin olivat vähäiset, sillä maidon koostumuksen muuttaminen ruokinnan avulla on kallista.
Viljan hinnan vaihdellessa välillä 15,0–18,3 snt/kg viljaa käytettiin sitä vähemmän, mitä korkeampi hinta oli. Vastaavasti rypsirouheen käyttö lisääntyi viljan hinnan noustessa. Molempien väkirehujen hintojen noustessa voimakkaasti maitotuotos pieneni. Samalla maidon rasvapitoisuus nousi selvästi. Kun väkirehujen hinnat nousivat 70 %, täytettiin mahdollisimman suuri osa lehmän energian ja valkuaisen tarpeesta kalliimman säilörehun (D-arvo 69 %) avulla.
Mallin antamien tulosten perusteella säilörehun korkean D-arvon tavoittelulle ei löydetty taloudellisia perusteita, elleivät väkirehujen hinnat nouse huomattavasti säilörehujen hintojen säilyessä ennallaan. Sekä viljaa että valkuaisrehua kannattaisi käyttää ruokinnassa nykyistä enemmän. Lehmä ei välttämättä käytännössä kykene syömään mallin valitsemia huomattavan suuria rypsirouhemääriä. Optimointimenetelmän kehittämistä voidaan jatkaa edelleen lisäämällä malliin muun muassa uusia syöntirajoitteita.
