Heinävaltaisen ja valkoapilavaltaisen laitumen vesistökuormitus ja ravinnetase
Avainsanat:
laidun, apila, ravinnetase, huuhtoutuminen, pintavaluntaAbstrakti
Intensiivinen laiduntaminen vaikuttaa sekä pohja- että pintavesiin. Aiemmassa kokeessa lannoitettu heinälaidun ei kuormittanut pohjavettä laidunvuosina, mutta uusimisvuonna tuli typpikuormitusta sekä laitumelta että varsinkin juomapisteestä. Apilalaitumesta ei ole suomalaisia mittauksia. Pintavalunnan osuus hietamaallakin on suuri ja laidun kuormittaa pintavesiä liukoisen fosforin suuren suhteellisen osuuden takia. Ravinnetase on käyttökelpoinen työkalu tarkasteltaessa maatilan ravinnevirtoja. Yhden vuoden ravinnetase ei kuitenkaan sovellu yksittäisen pellon todellisen kuormituksen estimointiin.
Koealue on MTT:n Pohjois-Savon tutkimusaseman lysimetrikenttä. Maan koostumus 60 cm syvyyteen on 43 % hienoa hietaa, 21 % karkeaa hietaa ja 7.0 % savea. Nelivuotisessa (3 laidunvuotta + uusimisvuosi) kokeessa oli 10 lysimetriä, joista 4 kpl heinälaitumella, 4 kpl valkoapilaheinälaitumella. Lisäksi heinälaitumella oli 2 pintakeräintä. Käsittelyt laidunnettiin erikseen. Heinälaidun lannoitettiin 220N - 23P - 90K kg ha-1 v-1. Koealueen nurmen uusimismenetelmä oli kevätkyntö ja italianraiheinä + ohra.
Heinälaitumen lysimetriveden typpipitoisuus ylitti EU:n juomaveden suosituksen kolmantena laidunvuonna ja kasvoi entisestään uusimisvuonna. Heinä-apilalaitumen typpipitoisuus pysyi kokeen aikana suositusrajan alla. Määrällisesti heinälaidun kuormitti jonkin verran enemmän kuin heinäapilalaidun (heinä maks. 60 kg, heinä-apila maks. 40 kg kokonais-N ha-1 v-1). Heinälaitumen pintavaluman typpikuormitus pysyi alhaisena. P-kuormitus taas kasvoi laidunvuosien aikana (max n. 1,3 kg liu-P ha-1 v-1) ja väheni laitumen uusimisvuonna aloitusvuoden lukemiin. Pintaveden fosforikuormituksen osalta heinä-apilalaitumen vaikutus jää arvoitukseksi, mutta pintamaan viljavuus-P pitoisuuden perusteella kuormitus on ollut vähäisempää kuin heinälaitumelta.
Taseisiin laskettiin saanniksi lannoitteet, väkirehut ja laskeuma, poistoksi maito, lypsyn aikaiset eritteet, laitumelta haihtuneet typpipäästöt sekä pinta- ja pohjavesikuormitus. Heinälaitumen typpitase oli laidunvuosina keskimäärin 104 kg N ha-1 v-1 ylijäämäinen, kun taas apilan typpitase jäi 108 kg N ha-1 v-1 alijäämäiseksi. Apilan biologista typensidontaa ei määritetty, joten tase ei kuvaa todellista tilannetta. Koska heinä-apilalaidun tuotti lähes saman määrän kuiva-ainetta kuin lannoitettu heinälaidunkin ja uusimisen jälkeinen sato oli molemmilla käsittelyillä yhtä suuri (n. 140 kg N ha-1), typensidonnan on täytynyt olla merkittävää. Toisaalta laidun- ja uusimisvuosien aikana heinäapilalaitumelta huuhtoutui vähemmän typpeä kuin heinälaitumelta, joten täyttä lannoitetypen määrää apila tuskin sitoi.
Koska apilaheinälaitumen tuotantovaikutus oli lähes yhtä hyvä ja huuhtoumat selvästi pienempiä kuin lannoitetun heinälaitumen, apilaa tulisi suosia laidunkasvina vastaavilla alueilla. Uusimismenetelmän valinnassa kannattaa miettiä ensisijaista suojelutarvetta. Pintavesien suojelussa hietamailla hyvä vaihtoehto saattaisi olla syyskyntö, pohjavesien osalta taas kevätkyntö. Jos uusimisessa käytetään kevätkyntöä, seuraava kasvi tarvitsee hyvin vähän tai ei ollenkaan typpilannoitusta uusimisvuonna.
