Hautauskäytäntöjen muutos Länsi-Suomen maaseudulla osana 1700-luvun edistysajattelua

Authors

• Ella Viitaniemi Tampereen yliopisto

Abstract

Artikkelissa tarkastellaan hautausmaita julkisena tilana ja osana maaseutuyhteisön toimintaympäristöä sekä hautaamiskäytäntöjen merkitystä ja muutoksia. Kirkon lattian alle hautaamisen päättyminen oli iso kulttuurillinen ja yhteiskunnallinen muutos 1700-luvun jälkipuoliskolla, joka johti asteittain modernien hautausmaiden syntyyn.

Kirkko ja siihen kuuluvat rakennukset olivat pitäjänyhteisön yhteistä julkista tilaa. Niillä oli monia erilaisia uskonnollisia, hallinnollisia ja sosiaalisia merkityksiä ja käyttötarkoituksia. Kirkon rakentamisesta ja ylläpidosta säädettiin laissa ja viranomaiset valvoivat niiden asianmukaista kunnossapitoa. Päätökset rakennus- ja korjaustöistä tehtiin paikallisissa pitäjänkokouksissa. Rakennustyöt tehtiin ruokakunnittain ja rakennustarvikkeet tuotettiin taloittain.

Kunniallinen hautaaminen oli tärkeä osa kristillistä elämää. Arvostetuimpana tapana pidettiin kirkon lattian alle hautaamista. Tämä keskiajalta periytynyt hautauskäytäntö vahvistui puhdasoppisuuden aikaan. Erilaiset hautapaikat osoittivat säätyeroja ja sosiaalista järjestystä, samoin kuin kirkkoihin laaditut penkkijärjestykset. Kirkon lattian alaisista hautakammiosta kalleimmat hautasijat sijaitsivat lähimpänä alttaria, kun taas varattomat haudattiin ulos hautausmaalle. Sosiaalisia eroja korostettiin vielä kirkonkellojen soitolla ja käyttämällä eri paarivaatteita.

Kirkkoihin hautaamista oli rajoitettava 1700-luvun alkupuolella tilanpuutteen vuoksi. Käytössä olevat vanhat kirkot olivat suhteellisen pieniä. Lisäksi väestö kasvoi ja haudattavia oli yhä enemmän. Kirkon hautasijat rajattiin vain talollisille ja heidän lähiomaisilleen. Tilaton väestö sai tyytyä kirkkomaan hautapaikkoihin tai heidän oli maksettava kaksinkertainen maksu kirkkohaudoista.

Vaatimukset kirkkohautaamisen lopettamiseksi voimistuivat 1700-luvun puolivälin jälkeen. Tilanahtauden lisäksi valitettiin kirkkohautojen aiheuttavan monenlaista haittaa. Pahinta oli haudoista nouseva ruumiin löyhkä, jonka tiedettiin olevan terveydelle vaarallista ja aiheuttavan vakavia sairauksia. Hajua oli vaikea saada pois, vaikka hautakammiot suljettiin kaksinkertaisilla lautaluukuilla tai kivilaaoilla ja tilkittiin luonnonmateriaaleilla.

Ulvilassa asunut taloustieteilijä, professori Johan Kraftman, joka tunnetaan hyödynaikakauden ajattelijana ja erityisesti maanviljelyksen edistäjänä, käytti henkilökohtaista arvovaltaansa kirkkoon hautaamisen lopettamiseksi. Hän toimi Ulvilassa kirkonesimiehenä ja teki aloitteen kirkkohautauksen lopettamiseksi yhdessä O. J. Gripenbergin kanssa vuonna 1767. Kraftman laati perusteellisen selvityksen kirkkohautauksien haitoista. Esityksen pohjalta Ulvilan pitäjänkokouksessa päätettiin rajoittaa kirkon lattianalaisten hautakammioiden käyttöä. Kraftman laati vuonna 1778 uuden perusteellisen esityksen, jossa hän vaati kirkkohautausten lopettamista kokonaan terveydellisiin riskeihin, järkisyihin sekä kirkkohistoriaan ja Raamattuun vedoten. Kraftman totesi, että seurakuntalaisilla oli oikeus osallistua yhteisiin jumalanpalveluksiin minkään häiritsemättä. Ulvilan lisäksi Kraftman vaikutti myös Porissa, Kullaalla ja Kokemäellä kirkkohautakulttuurin lopettamiseen 1760–1770- lukujen kuluessa.

Pitäjäläisten altistaminen tartuntataudeille ja sairauksille oli vastoin aikakauden rationalismia ja edistysajattelua. Ruumiiden löyhkä ei sopinut valistuksen ideaaliin tai valoisaan ja vaaleaan kirkkoarkkitehtuuriin. Se ei myöskään sopinut pietistiseen ajatteluun, joka korosti henkilökohtaista uskoa. Haudoista nouseva löyhkä esti seurakuntalaisia keskittymästä jumalanpalveluksiin ja johti kirkossa käymisen laiminlyönteihin.

Kirkkohautaukset vähenivät 1700-luvulla ja kokonaan ne kiellettiin vuonna 1822. Samalla hautausmaat alkoivat täyttyä. Kirkkomaat eivät olleet enää pelkästään varattoman väen hautauspaikkoja, vaan niistä muodostui koko seurakunnan viimeinen leposija. Hautauskulttuurin siirtymävaiheessa rakennettiin erilaisia katettuja hautakammioita. Vähitellen hautausmaita jouduttiin laajentamaan tai rakennettiin kokonaan uusia, erillisiä hautausmaita. Hautausmaiden järjestykseen, hygieenisyyteen ja siisteyteen kiinnitettiin aikaisempaa enemmän huomiota ja niistä muodostettiin puistomaisia julkisia tiloja.