Suru- ja murhelaulut lohduttavana perinteenä – Kuolema höyrylaiva Kurun haaksirikosta kertovissa arkkiveisuissa

Kirjoittajat

• Anna Huhtala Tampereen yliopisto

Abstrakti

Artikkelin tavoitteena on tutkia, miten arkkiveisuissa kirjoitettiin kuolemasta, millaisia työkaluja ne tarjosivat kuolemankäsittelyyn ja miten eri kirjoittajien veisut erosivat toisistaan. Arkkiveisut yhdistävät sentimentaalisen ja melodramaattisen tyylin sekä suremisen ja lohdutuksen ja ovat siten erittäin mielenkiintoinen lähde tutkittaessa kuolemaa. Artikkelin päälähteenä ovat höyrylaiva Kurun haaksirikosta kertovat arkkiveisut. Hl. Kuru upposi Näsijärvellä Siilinkarin edustalla 7. syyskuuta vuonna 1929. Onnettomuus on edelleen Suomen suurin sisävesillä tapahtunut vesiliikenneonnettomuus. Henkensä onnettomuudessa menetti 136 ihmistä, joista yli 50 % oli alle 25-vuotiaita. Järkyttävä onnettomuus nousi ykkösuutiseksi kaikissa maamme isoimmissa sanomalehdissä ja yhdisti surussa suuren määrän läheisiään menettäneitä. Tapaus inspiroi myös viisunikkareita ja meidän päiviimme asti on säilynyt yhdeksän veisua. Määrää voi pitää suurehkona etenkin, kun 1920-luvulla viisujen kulta-aika oli jo takanapäin.

Toisissa veisuissa tapauksesta kerrotaan hyvin yksityiskohtaisesti, toisissa taas hyvin ympäripyöreästi. Eroa saattaa selittää se, että veisujen merkitys uutislähteenä oli vähentynyt sanomalehtien yleistymisen myötä, eikä tapausten yksityiskohtainen raportointi ollut enää yhtä tärkeää. Arkkeja yhdistää se, että sanat kauhea ja hirveä toistuvat niissä usein. Kuoleman arvaamattomuutta korostetaan kuvailemalla matkustajien tietämättömyyttä tulevasta kohtalostaan ja kertomalla omaisten surusta heidän menetettyään täysin yllättäen rakkaansa. Matkustajien kuolinkamppailua myrskyisällä järvellä kuvaillaan erilaisin kielikuvin. Kauhistelu saattoi vahvistaa arkkiin sisällytetyn opetuksen voimakkuutta, toisaalta arkin ostajat saattoivat haluta tietää kuolinhetkestä tarkasti. Sentimentaalista ja melodramaattista tyyliä saattaa selittää myös aikalaisten traditionaaliselle kuolemankulttuurille tyypillinen suhtautuminen kuolinhetkeen ja ruumiiseen, mikä oli hyvin erilaista verrattuna moderniin kuolemankulttuuriin, jossa kuolema eristettiin kaupungin sairaaloihin.

Arkkiveisujen tyyli säilyi siis sentimentaalisena ja melodramaattisena, vaikka aiheena oli kuolema. Dramatiikkaa korostettiin suru- ja murhelauluille tyypilliseen tapaan. Arkkiveisut tarjosivat kuitenkin myös lohdutusta. Veisujen konventioihin kuulunut lopun opetus muuttui merkityksenantavaksi lohdutukseksi tarjotessaan jonkinlaisen syyn arvaamattomalle kuolemalle ja samalla merkityksen myös jälkeenjäävien elämälle. Suurimmassa osassa veisuja tapahtunut esitetään Jumalan johdatuksena, mutta yhdessä veisuista merkitystä etsitään tasavaltalaisesta aatteesta. Lisäksi veisujen kauhisteleva tyyli mahdollisti arvaamattoman kuoleman aiheuttaman turhautumisen ja jopa aggression purkamisen. Kun veisuja vielä usein laulettiin yhdessä, saattoi kauhistelevan sisällön läpikäynti muodostua yhteiseksi sururituaaliksi.

Vaikka arkkiveisuja pidettiin jo omana aikanaan roskakirjallisuutena, pystyivät ne tarjoamaan lohdutusta sureville omaisille omien tapojensa ja konventioidensa kautta. Ne olivat tuttu ja turvallinen perinne, josta arvaamattoman kuoleman hetkellä haettiin lohdutusta, vaikka murros moderniin kuolemankulttuuriin oli jo käynnistynyt. Ne olivat osa julkista kuolemankäsittelyä tarjoten vaihtoehdon esimerkiksi sanomalehtien uutisille.