Ekokatastrofi ja kasvatuksen uusi imperatiivi

Kirjoittajat

• Rauno Huttunen Turun yliopisto
• Leena Kakkori Itä-Suomen yliopisto
• Veli-Matti Värri Tampereen yliopisto

DOI: https://doi.org/10.33348/kvt.114930

Avainsanat:

ekokriisi, onkalometafysiikka, sosialisaatio, kasvatus, syväekologia, teknologian kritiikki, kategorinen imperatiivi

Abstrakti

Kasvatus on keskeisessä asemassa siinä, kuinka ihmiskunta tulee onnistumaan selviytymisessään pahenevassa ekokriisissä. Artikkelissa pohditaan kriittisesti kasvatuksen lähtökohtien kuten konsumeristisen sosialisaation, elinikäisen oppimisen ja psykokapitalismin vaikutusta nykytilanteeseen onkalometafysiikan ilmentäjinä. Onkalometafysiikka edustaa todellisuuden torjuvaa ajattelua, johon kuuluu toisaalta teknologiausko parantavana voimana ja toisaalta ongelmien kieltäminen pään pensaaseen laittamisena. Päästäksemme ulos luolasta on teknologiaan suhtauduttava kriittisesti sitä kuitenkaan hylkäämättä. Toinen edellytys on ymmärtää ihmistä ja ihmisen asemaa suhteessa luontoon. Tämä vaatii ajattelua uudella tavalla, antroposentrismin ylittämistä, syvää ekologiaa ja yksipuolisen teknologia-ajattelun kritiikkiä. Maurice Merleau-Pontyn lihan käsite avaa välitöntä suhdettamme luontoon. Arne Naessin syväekologia ja Martin Heideggerin teknologiakritiikki sisältävät mahdollisuuden ajatella teknologiaa kestävällä tavalla. Kasvattajille ja opettajille luolasta ulos tuleminen vaatii ekologisen imperatiivin hyväksymistä kasvatuksen ohjenuoranaksi, jonka mukaan kaikessa toiminnassa on otettava huomioon ei ainoastaan ihmisen hyvä vaan myös samalla aina luonnon hyvä.