Einosta ei ole montaa valokuvaa

Perhepiiri vaikenee rintamakarkuruudesta

Artikkelin keskiössä on omaan perheeseeni kuuluva tarina, jonka päähenkilö on edesmennyt isoisäni Eino Hietarinne (1905–1943). Käsittelen sitä, miten isoisäni toisen maailmansodan aikaista rintamakarkuruutta ja siihen liittyviä vaiheita on käsitelty perhepiirissäni. Tutkin sitä, millä tavoilla sodassa menehtyneen isoisäni vaiheita käsiteltiin perheen muistitiedossa: mistä oli luvallista puhua ja mitä salattiin. Suhteutan tätä siihen, millaisen kuvan virallinen arkistoaineisto antaa isoisäni vaiheista.

Tutkimukseni lähtökohta on perheen parissa kerrottu lyhyt toteamus isoisäni kohtalosta jatkosodassa, jonka mukaan hän kaatui sankarivainajana. Käsitykseni hänen kohtalostaan muuttui vuonna 2017, kun sain luettavakseni ensimmäiset Kansallisarkistosta tilaamani asiakirjat eli isoisäni sotilaspassin ja -kantakortin sekä muutaman muun sota-aikaa koskevan asiakirjan. Nämä arkistodokumentit antoivat toisenlaista tietoa tapahtumista: isoisäni oli karannut rintamalta ja kieltäytynyt palaamasta palvelukseen.

Analysoin tekstissä millaiseksi perhepiirissä tunnettu kertomus sankarivainajasta muodostui, kun sitä suhteutettiin arkistolähteistä saatavaan tietoon. Artikkelin lähdeaineisto on kaksiosainen ja koostuu keskenään erilaisista ja sisällöiltään ristiriitaisista ryhmistä. Ensimmäiseen niistä sisällytän autoetnografisen aineiston. Toinen lähdeaineistoryhmä koostuu Kansallisarkistosta saamistani asiakirjoista.

Isoäitini vaikenemiselle löytyy selityksiä sekä kulttuurisella että yhteiskunnallisella tasolla sijaitsevista selitysmalleista. Yhteiskunnallisen tason selitysmallin mukaan sotien jälkeen vallalla ollut arvomaailma velvoitti kertomaan miehistä sankaritarinaa, jossa kunnon mies oli uhrautunut kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Jotta isoisäni olisi sopinut sankareiden joukkoon, oli hänen tarinansa mukautettava mallin mukaiseksi, ja rintamakarkuruudesta vaiettava.