Musiikki ja kerronnan tasot Kirill Serebrennikovin elokuvassa Kesä
Abstrakti
Venäläisen ohjaajan Kirill Serebrennikovin elokuva Kesä (Leto, Venäjä 2018) on tositapahtumiin perustuva, mutta silti voimakkaan fiktiivinen kuvaus Neuvostoliiton underground-rockin noususta valtavirtaan 1980-luvun alkupuolella, päähenkilöinä kaksi neuvostorockin tosielämän suurnimeä Majk Naumenko (1955–1991) ja Viktor Tsoi (1962–1990). Elokuvassa kuullaan luonnollisesti paljon musiikkia: venäläisiä ja länsimaisia 1980-luvun alun rock-hittejä sekä alkuperäisinä että uusina tulkintoina, mutta myös elokuvaa varten sävellettyä originaalimusiikkia. Kesä voitti parhaan soundtrackin palkinnon Cannesissa 2018, mutta sai Venäjällä ristiriitaisen vastaanoton.
Artikkelissa keskitytään tarkastelemaan Kesän musiikinkäyttöä formalistisen lähiluvun ja rakenneanalyysin keinoin. Tarkastelun keskiössä on erityisesti elokuvamusiikin narratologia ja Claudia Gorbmanin (1987), Rick Altmanin (1987) ja Guido Heldtin (2013) määritelmät diegeettisyydestä, ei-diegeettisyydestä, supradiegeettisyydestä sekä ekstrafiktiivisyydestä. Tutkimuskysymyksenä on se, miten Kesä-elokuva käyttää neuvostoajan rockia elokuvamusiikkina ja miten tämä musiikinkäyttö ankkuroituu neuvostoelokuvien rock-musiikkikonventioihin.
Kesän musiikkistrategiassa muodostuu selkeä vastakkainasettelu kotimaisen ja ulkomaisen, elävän ja nauhoitetun, sekä alkuperäisen ja uudelleentulkitun musiikin välille. Eri musiikkityylien ja kerronnan tasojen välille muodostuu elokuvassa tietynlainen säännönmukaisuus ja tehtävänjako. Se miltä kerronnan tasolta musiikin katsotaan milloinkin tulevan vaikuttaa vahvasti siihen, miten realistisena minkäkin kohtauksen voi lukea, ja tämä puolestaan sitoo elokuvan eri genreperinteisiin: realistisempi, diegeettinen musiikkiesitys ankkuroi elokuvan elämäkertaelokuvien genreen, kun taas täysin epärealistiset, supradiegeettiset musiikkiesitykset viittaavat enemmän musikaaliperinteeseen.
Music and Levels of Narration in Kirill Serebrennikov’s film Leto
Russian director Kirill Serebrennikov’s Leto is a film about the rise of the underground rock scene into the mainstream in early 1980s Soviet Union. The film is based on a true story and the lives of two rock legends Majk Naumenko (1955–1991) and Viktor Tsoi (1962–1990), even though it also contains plenty of highly fictitious elements. The music track features Russian and Western rock songs of the era both as original performances as well as cover versions, additionally there are also excerpts of original score. Leto won the best soundtrack award in Cannes in 2018, but it received mixed reviews in Russia.
This article analyses the use of music in Leto through formalist close reading and structural analysis. The analysis relies heavily on film music narratology and in particular on Claudia Gorbman’s (1987), Rick Altman’s (1987), and Guido Heldt’s (2013) definitions of diegeticity, non-diegeticity, supradiegeticity, and extrafictivity. The research question concerns how is Soviet era rock used as film music in Leto, and how does this use relate to the rock music conventions in Soviet cinema.
In the musical strategy of Leto, there arises a juxtaposition between domestic and foreign music, as well as live and recorded, and original and re-interpreted music. Furthermore, there is a structure and logic in the way the different types of music relate to the levels of narration throughout the film. The narrative level that the music is anchored to has an effect on the interpretation of individual scenes and events as realistic or unrealistic. This also anchors the film in different film genres or traditions: a more realistic, diegetic music performance is connected with traditional biopic dramas, whereas the unrealistic, supradiegetic musical performances are more closely connected with the tradition of Hollywood musicals.
