"Sanakin tappaa toisensa, kun niikseen sattuu"

Elämän ja kuoleman kysymyksiä suomalaisessa 1950-luvun kirjallisuuden kielikeskustelussa

Autor/innen

• Maarit Soukka Turun yliopisto

DOI: https://doi.org/10.30673/sja.128513

Schlagworte:

Runous, Kielikeskustelu, Kontrapunktinen luenta, 1950-luku, Modernismi, Suomalainen kirjallisuus

Abstract

Suomen sotienjälkeisen modernistisen kirjallisuuden määrittelyissä tuodaan usein esiin kielen keskeisyys teoksissa ja tekijöille. Samalla esitetään yleensä muutamien määritteiden kautta yleisluontoinen kuva ajan kielestä ja kieli-ihanteista. Tästä yleisestä määrittelyn tasosta on suomalaisessa tutkimuksessa kuitenkin vain harvoin edetty laajemmin ja tarkemmin esittelemään, mitä kielestä sotienjälkeisellä kirjallisuuskeskustelussa kirjoitettiin.

Artikkeliss syvennytään siihen, mitä kielestä kirjoitettiin 1950-luvun suomenkielisellä kirjallisuuden kentällä. Yleisesti on todettu, että 1950-luvulla Suomessa suhtauduttiin kriittisesti "vanhaan" kieleen ja etsittiin tilalle uudenlaisia ilmaisun tapoja. Uuden kaipuu ei ollut vain vanhaan kyllästymistä tai vaihtelun halua, vaan taustalla siinsi ajatus käytetyn kielen käymisestä epäpäteväksi tai jopa haitalliseksi.

Artikkelissa perehdytään juuri siihen kielikeskustelun osa-alueeseen, joka asettuu vanhan ja uuden välitilaan: keskusteluun, jossa vanhaan tai läsnä olevaan kieleen suhtaudutaan arvioivasti tai kriittisesti ja jossa uudelle tai ihanteelliselle kielelle etsitään ja esitetään malleja. Erityisesti pureudutaan siihen, millaisia ja mistä johtuvia kieleen liittyviä vaaroja, uhkia ja ongelmia keskustelusta nousee esiin, miten niihin suhtaudutaan, mitä toimenpiteitä niiden pohjalta esitetään ja millaisia vaikutuksia kieleen liittyvien ongelmien ratkaisuilla nähdään olevan. 

Tarkastelussa on sekä kaunokirjallisia tekstejä että lehtitekstejä. Kaunokirjallisuuden osalta aineisto kattaa 1950-luvulla Suomessa julkaistut suomenkieliset runoteokset. Tekstejä analysoidaan kontrapunktisen luennan avulla. Näin on mahdollista hahmottaa laajan tekstiaineiston pohjalta nousevaa kuvaa kielikeskustelusta vuorovaikutteisena ja dynaamisena kokonaisuutena, tuoda esiin keskustelun moniäänisyyttä ja reflektoivuutta ja etsiä valtavirrasta poikkeavia, mahdollisesti marginaaliin joutuneita hegemonisen keskustelun vastaääniä.

Artikkeli keskittyy nimenomaan kaunokirjallisuuden kielestä käytyyn keskusteluun ja sen yhteydessä kieleen liitettyyn kuoleman, väkivallan, tuhon ja vaarallisuuden sanastoon ja kuvastoon. Ensinnäkin käsitellään kielen näkemistä elämän ja kuoleman asiaksi. Toiseksi perehdytään kielen esittämiseen salakavalana ja väkivaltaisena toimijana, ja kolmanneksi esitellään aineistosta paljastuvia kielen ongelmien ratkaisuvaihtoehtoja, jotka liittyvät kielen tuhoon, kieleen kohdistettuun väkivaltaan ja kielen syrjäyttämiseen. Näin tarkastelussa ovat kieleen keskustelussa liitetyt ongelmat ratkaisuyrityksineen ja ratkaisuyrityksiin liitetyt uudet ongelmat. Myös lehtikeskustelun ja runojen metakielellisten pohdintojen yhtymäkohtia, eroja ja toisiinsa kytkeytymistä pohditaan.

Kaiken kaikkiaan keskustelu kielestä ja erityisesti kirjallisuuden kielestä oli 1950-luvulla aktiivista ja paikoin kiivastakin. Kielelle etsittiin keskustelussa suuntaa, ja etenkin kirjallisuus- ja kulttuurilehtikirjoittelussa kielen käyttöä arvotettiin ja normitettiin. Ajan kirjallisuuskeskustelun ilmapiiri oli yleisesti ottaen usein poolihakuista, ja kiistat saattoivat äityä kiivaiksi mittelöiksi, joita käytiin monien lehtien palstoilla. Kieli oli myös sikäli keskeisessä asemassa debateissa, että niissä ei juurikaan sanan säilää säästelty: keskustelua väritettiin vahvalla, tunteisiin vetoavalla kielenkäytöllä ja käyttämällä esimerkiksi elämään, kuolemaan, väkivaltaan, tuhoon, taisteluun ja vaaroihin liittyvää sanastoa ja kuvastoa. Puhutaan tappamisesta, murhaamisesta ja käytetään sotaan liittyvää termistöä.

“Even words can kill each other”. Life and death issues in 1950s Finnish literary discussions
Language was a hot topic in Finnish cultural periodicals and literature of the 1950s. Noted is the influence of, for example, linguistic turns, modernism, new criticism, and formalism on the pivotal role language played in the discussions about literature and its future. The “old” language was considered problematic, out-dated and even dangerous, affecting the way people observed the world. This article focuses on what was written about language in the Finnish literary field of the 1950s. I especially concentrate on discussions about the dangers of language and how these dangers were presented using vocabulary and concepts about life and death. I will examine possible solutions to the problems of language suggested in Finnish literary periodicals and poetry. This study utilises contrapuntal reading, which allows for analysing individual yet interconnected voices and views that take part in discussions about language.

When looking at the writings of literary critics in the 1950s, one of the central aspects of distinguished literature seems to be a vibrant language that is efficient and full of meaning and keeps people active and alert. This is a contrast to a dead and even deadly language that utilises old phrases, empty words and conventional expressions. This juxtaposition between old and new language can also be seen in the poetry of the 1950s, but the setting is more problematic: speakers are searching for a new, vibrant language that would enable them to express themselves more effectively or honestly and that would meet the demands given to poetic language. However, this new language is often hard to find and speakers may eventually turn to nature or childhood in their search for a natural language, or they might even turn away from language that is considered to be corrupted by culture or people.