Salienssi, subjektiivinen etäisyys ja paikannusten tarkkuus

Kansandialektologisia havaintoja lounaissuomalaisesta puhetavasta

Författare

• Tommi Kurki Turun yliopisto

DOI: https://doi.org/10.30673/sja.102866

Nyckelord:

suomen kieli, kansandialektologia, kansanlingvistiikka, kuuntelukokeet, salienssi, subjektiivinen etäisyys, paikantaminen, lounaismurteet

Abstract

Artikkeli tarkastelee suomenkielisten vastaajien lounaissuomalaisten puhetapaa koskevia kielikäsityksiä. Näitä tarkastellaan kansanlingvistisestä, tarkemmin kansandialektologisesta, näkökulmasta hyödyntämällä kyselyä, joka rakentuu 2010-luvun puhesuomea edustavan 12 kuuntelunäytteen varaan. Tähän kuuntelunäytesarjaan sisältyy äänite varsinaissuomalaiselta yli 40-vuotiaalta naiselta, ja tämän artikkelin analyysi keskittyy käsityksiin, jotka koskevat tätä näytettä.

Tutkimus kytkeytyy kielenkäyttäjien kokemukseen siitä, mitä suomenkielisessä puheessa pidetään ”tavallisena”, ”normaalina” ja ”neutraalina”. Tarkastelu perustuu teoreettisesti Ráczin (2012) käsitykseen salienttiudesta sekä Palliwodan ja Schröderin (2016) määritelmään subjektiivisesta etäisyydestä. Metodologisesti pohjautuu ennen muuta kuuntelunäytteiden hyödyntämiseen kielikäsitysten ja asenteiden tarkastelussa (ks. esim. Nupponen 2011; Haapamäki & Wikner 2015; Wikner 2019). Tutkimuksen kannalta relevantti on myös tutkimuskirjallisuudessa käyty keskustelu eronteosta eksplisiittisten ja implisiittisten asenteiden välillä sekä se, millaisin menetelmin näihin on mahdollista päästä käsiksi (ks. esim. Pharao & T. Kristiansen 2019).

Artikkelin tutkimuskysymykset ovat kootusti seuraavat: 1) Mihin ilmiöihin ja aineksiin kuulijat itse raportoivat kiinnittävänsä huomiota lounaissuomalaisessa näytteessä? Mitkä piirteet ovat salientteja, ja mitkä piirteet koetaan mahdollisesti neutraaleiksi? 2) Kuinka paljon kuultu näyte muistuttaa vastaajista heidän omaa puhetapaansa? Poikkeavatko lounaissuomalaisten vastaajien käsitykset muiden suomalaisten käsityksistä? 3)Miten vastaajat määrittelevät näytteen puhujan, ja kuinka osuvia ja tarkkoja on sellaisten vastaajien määritelmät, joissa puhuja on määritelty alueellisesti? Eroavatko lounaissuomalaiset tässä suhteessa muista vastaajista?

Vain noin kolmannes lounaissuomalaisista ja ei-lounaissuomalaisista vastaajista kiinnitti näytteessä johonkin erityiseen huomiota, eikä hieman yllättäen alueellisella taustalla ole vaikutusta siihen, mikä varsinaissuomalaisessa näytteessä kiinnitti huomiota. Mikään piirre ei kiinnittänyt vastaajien huomiota niin yleisesti, että edes joka kymmenes vastaaja olisi raportoinut kiinnittäneensä siihen huomiota. Eniten mainintoja lukumääräisesti saivat prosodiaan ja erilaiset lyhyyteen liittyvät seikat sekä hän-pronominin käyttö, joten näitä voi pitää ainakin osalle vastaajista salientteina.

Tutkimus osoittaa, että keskimäärin lounaissuomalaiset – varsinkin muut kuin opiskelijat – pystyvät paikantamaan kuulemansa lounaissuomalaisen näytteen tarkemmin ja osuvammin kuin muut vastaajat. Tuttua on helpompi tunnistaa ja paikantaa vierasta. Tosin merkille pantavaa on, että opiskelijoiden vastauksissa on runsaasti hajontaa – lounaissuomalaisten opiskelijoidenkin. Omalta osaltaan paikantamiseen tai tunnistamiseen vaikuttanee osaltaan myös maantuntemus ja paikallistuntemus.

Kuva kielikäsityksistä tarkentuu, kun niitä tarkastellaan myös epäsuorin menetelmin ja huomioon otetaan myös subjektiiviset etäisyydet ja yhdistetään niitä koskevat tulokset suorin menetelmin kartoitettuihin prominentteja piirteitä koskeviin tuloksiin. Keskimäärin lounaissuomalaiset mieltävät sikäläisen näytteen selvästi omaa puhetapaansa muistuttavaksi kuin muut suomalaiset. Kun tämän tuloksen suhteuttaa edellisessä kappaleessa esitetyn tuloksen kanssa, jonka mukaan vain pieni osa lounaissuomalaisistakin vastaajista on raportoinut kiinnittäneensä näytteessä johonkin erityisesti huomiota, voi esittää kiinnostavan päätelmän: Vaikka lounaissuomalainen ei kuule välttämättä lounaissuomalaisessa näytteessä mitään erityistä eikä tule kiinnittäneeksi siinä omasta mielestään mitään erityistä huomiota, on hän kuitenkin muita suomalaisia taipuvaisempi mieltämään näytteen samanlaiseksi kuin hänen oma puhetapansa. Huomaamattaan hän havaitsee näytteessä jotakin, joka johtaa hänet tekemään tällaisen päätelmän ja tulkinnan. Näytteessä ei ole välttämättä monelle mitään kognitiivisesti prominenttia, mutta perkeptuaalisesti prominenttia siinä on. Kaiken kaikkiaan ryhmien välisiä eroja kiinnostavampana tutkimustuloksena pidän sitä, että tässäkin artikkelissa ”normaalina” tai ”tavallisena” pidetty näyte kantaa merkityksiä, joiden perusteella kuulijat rakentavat kuvaa näytteessä puhuneesta henkilöstä. Monella sellaisella seikalla, joihin emme tiedä kiinnittävämme mitään huomiota, on merkitystä sille, miten tulkitsemme kohtaamamme puhujan.