Sosiologian varhainen institutionalisoituminen Suomessa
Avainsanat:
institutionalisoituminen, oppihistoria, suomalaisen sosiologian historia, WestermarckAbstrakti
Sosiologia tuli Suomessa ensimmäisten maiden joukossa osaksi yliopistossa tapahtuvaa tutkimusta ja
opetusta. Artikkelimme käsittelee suomalaisen sosiologian institutionalisoitumista 1890- ja 1940-lukujen
välisenä aikana. Keskitymme institutionalisoitumiseen ideoiden ja aatteiden, yksilöiden, identiteetin
ja instituutioiden tasoilla tapahtuvana ilmiönä. Sosiologian institutionalisoituminen sai alkunsa,
kun Edvard Westermarck nimitettiin vuonna 1890 sosiologian dosentiksi. Tieteenalan asema vahvistui,
kun se liitettiin vuonna 1906 osaksi Westermarckin käytännöllisen filosofian professuuria. 1910-luvulla
opetusta antoi myös kaksi sosiologian dosenttia, minkä lisäksi sosiologialla oli keskeinen asema suomalaisessa
estetiikassa ja uskontotieteessä. Westermarckin oppilaat valittiin 1920-luvun puolivälissä
sosiologian professuureihin Helsingin ja Turun yliopistoissa ja 1940-luvun taitteessa Åbo Akademissa.
Westermarckin lisäksi artikkelin keskeisiä henkilöitä ovat Yrjö Hirn, Gunnar Landtman, Rafael Karsten,
Rudolf Holsti, Uno Harva ja Karl Robert Villehard Wikman. Artikkeli osoittaa, että heidän tuotantonsa
ja opetuksensa heijastavat käsitystä sosiologiasta sosiaalisten ilmiöiden syitä tutkivana tieteenalana.
Käytämme aineistona julkaisuja, opetustietoja, opetusvirkojen ja professuurien perustamista koskevia
tietoja ja tutkintovaatimuksia.
