The development of Finnish anti-tank weapons, 1918-1939
doctrine, procurement and national industrial policy
Avainsanat:
sotateknologia, panssarintorjunta, Suomi, puolustushankinnat, doktriini, teollisuuspolitiikkaAbstrakti
Talvisodan syttyessä Suomen maavoimien panssarintorjuntakyky oli riittämätön. Tarkastelen tässä artikkelissa syitä panssarintorjunta-aseiden hankintojen epäonnistumiselle. Keskeisin niistä liittyi jääkäriupseerien käsityksiin suomalaisesta maastosta. Vuoden 1924 “jääkärikapinan” jälkeen maavoimien upseeristoa hallinneiden jääkäriupseerien mielestä Suomen maasto erosi niin radikaalisti Keski-Euroopan maista, ettei Suomessa ollut käytännössä lainkaan mahdollista käyttää panssarivaunuja. Jääkärien valtakaudella panssarintorjunta-aseita ei pidetty tarpeellisina, eikä niitä hankittu.
Kun jääkärien rinnalle nousi Kadettikoulussa koulutettuja upseereja, vallitseva käsitys maaston merkityksestä muuttui, ja panssarintorjunnan tarve ymmärrettiin. Hankintoja kuitenkin hidasti ratkaisevasti puolustusvoimien organisaation kaoottisuus; vakiintuneita hankintaprosesseja ei ollut, ja pienille toimikunnilla lastattiin suuria työmääriä. Päätös siitä, millaisia aseita haluttiin, saatiin kuitenkin aikaiseksi jo 1935. Sen jälkeen ongelmaksi muodostui kansallinen teollisuuspolitiikka; panssarintorjuntatykkien hankinta sekaantui erilaisiin poliittisiin hankkeisiin järjestää yhteistyötä ruotsalaisen Boforsin kanssa ja perustaa valtiolle oma tykkitehdas. Myös panssarijoukkojen varustaminen alistettiin teollisuuspolitiikalle, kun Hyökkäysvaunurykmentille hankittaviin englantilaisiin Vickers-panssarivaunuihin haluttiin valmistaa omat tykit. Näihin hankkeisiin kului niin kauan aikaa, että ensimmäiset tykit toimitettiin vasta lokakuussa 1939; Vickersit eivät ehtineet osallistua talvisotaan lainkaan.
Julkaistu
Viittaaminen
Copyright (c) 2019 Michael Halila
Tämä työ on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiKaupallinen-EiMuutoksia 4.0 Kansainvälinen Julkinen -lisenssillä.