Suomen orientaaliortodoksiset diasporat ja Suomen ortodoksinen kirkko liturgisten yhteisöjen ja sakramentaalisen yhteyden rajapinnoilla

Kirjoittajat

• Talvikki Ahonen
• Pekka Metso
• Teemu Toivonen

DOI: https://doi.org/10.24291/uskonnontutkija.148100

Abstrakti

Orientaaliortodoksinen kristillisyys on tullut osaksi suomalaista uskonnollisuutta 1990-luvulta lähtien Suomeen kohdistuneen maahanmuuton seurauksena sekä orientaaliortodoksisten kirkkojen historiallisilta toimialueilta Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä että niiden eurooppalaisista diasporista. Tässä artikkelissa tutkimme Suomessa toimivien orientaaliortodoksisten yhteisöjen uskonnollista toimintaa ja sen järjestämiseen liittyvää vuorovaikutusta Suomen ortodoksisen kirkon kanssa. Tutkimusaineiston muodostavat orientaaliortodoksissa yhteisöissä ja Suomen ortodoksisessa kirkossa toimivien henkilöiden haastattelut (n=9). Orientaaliortodoksiset yhteisöt painivat samanlaisten käytännön toimintaedellytyksiä koskevien kysymysten kanssa, mutta niiden keski-näinen yhteistyö on vähäistä. Ortodoksisen ja luterilaisen kirkon avulla, kuten niiden tiloja lainaamalla, orientaaliortodoksiset yhteisöt ovat järjestäneet omaa toimintaa. Liturgis-sakramentaalisina yhteisöinä orientaaliortodoksiset yhteisöt ovat vakiintuneet vasta, kun niillä on Suomessa pysyvä papisto ja toimitilat. Suomen ortodoksisen kirkon toimijat haluavat ylläpitää suhteita orientaaliortodoksisiin yhteisöihin sekä tukea niiden identiteettiä ja omaa kirkollista rakennetta. Yhteyden luonne Suomen ortodoksisen kirkon kanssa riippuu orientaaliortodoksisten yhteisöjen vakiintuneisuuden asteesta ja sijainnista sekä muutoksille alttiista teologisista tulkinnoista. Orientaaliortodoksisten yhteisöjen toiminnassa näkyy maahanmuttajayhteisöille tyypillisesti transnationaalien resurssien ja verkostojen merkitys ja voimistuminen.