“Itku on partasuun urohon, jouhileuan juorottama”
Itkevä mies ja pohjoiset tunteet Kalevalassa, Elgskyttarnessa ja Seitsemässä veljeksessä
Abstrakti
Artikkeli tarkastelee miesten itkumotiivia kolmessa 1800-luvun suomalaisessa eepoksessa eli Elias Lönnrotin Kalevalassa, J.L. Runebergin Elgskyttarnessa ja Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä. Tarkoituksena on tarkastella miesten itkun kuvauksia ja suhteuttaa niitä pohjoisten tunteiden kehykseen eli pohjoisuuteen liitettyihin tunnerekistereihin.
Analyysissamme käy ilmi, että kaikki yllä mainitut eepokset – Seitsemän veljeksen tapauksessa kyse on eeposromaanista – kytkeytyvät monin eri tavoin antiikin eepostraditioon. Erityisesti Kalevalassa esiintyvä miespäähenkilön itkumotiivi on hyvin lähellä homeerista perinnettä. Elgskyttarnessa asetelma on sikäli erilainen, että itku ei heijastele homeerisen eepoksen itkumotiivia vaan teoksessa kuvatun yhteisön sosiaalista hierarkiaa; hierarkiassa alin, kerjuri Aron, itkee eniten. Seitsemässä veljestä puolestaan katsoo ylevää itkumotiivia vinoon ja muuntaa sen koomiseksi.
Artikkelimme tarkastelee teosten itkumotiivia suhteessa käsityksiin pohjoisesta ilmansuunnasta ja siihen kuuluvasta tunnerekisteristä. Tarkastelemistamme teoksista erityisesti Elgskyttarne kytkeytyy romantiikan käsitykseen siitä, että pohjoinen on melankolian ilmansuunta. Myös Kalevalassa miesten itku liittyy pikemminkin introspektioon kuin ulospäin suuntautuvaan raivoon. Seitsemän veljeksen kohdalla koomiseksi kääntyvän itkun voi tulkita pohjoisuuteen liitetyn ns. jalon villin idean kriittiseksi esitykseksi.
