Nykyaika ja viimeinen ihminen
antimoderniudesta Antti Nylénin esseistiikassa
Abstrakti
Artikkeli tarkastelee antimodernia subjektiasemaa Antti Nylénin esseistiikassa. Antimodernius ymmärretään sekä kulttuuriseksi protestiasemaksi että laajemmin yhteiskunnallisen ajattelun virtaukseksi. Taustalla on 1800-luvun taitteen vastavalistuksesta ja romantiikasta alkunsa saanut traditio, jossa on kyseenalaistettu Ranskan vallankumouksen ja teollisen aikakauden saavutukset. Kritiikki kohdistuu erityisesti edistysajatteluun ja sen pohjalla olevaan ihmis- ja maailmankuvaan. Antimodernien huolenaiheena on modernisaation pirstova vaikutus yhteen tai useampaan kolmesta tekijästä: kulttuuriin, elämän hengelliseen ulottuvuuteen ja/tai luontoon.
Nylénillä ekologiset huolenaiheet nivoutuvat laajempaan modernin projektin kritiikkiin. Artikkelissa huomio kiinnittyy erityisesti Nylénillä keskeiseen ajatukseen moderniudesta ”kivunlievityksen” projektina. Friedrich Nietzsche on kuvannut tätä moderniuden tendenssiä ja siihen liittyvää hengen latistumista Näin puhui Zarathustran (1883–1885) ”viimeisessä ihmisessä”. Nietzschen tapaan Baudelaire, Huysmans ja muut antimodernit ovat kokeneet elämän kaventuvan, ihmisen pienentyvän porvariston aikakaudella. Nylénillä tämä huoli suhteutuu ekologiseen perspektiiviin, joka on antimodernissa ajattelussa tuoreempaa perua. Artikkeli käsittelee myös Nylénin esseistisen tyylin piirteitä osana antimodernia positiota.
