Katsooko metsä ihmistä?

Suomen Kansan Vanhat Runot ja lajienvälinen kommunikaatio

  • Tiina Seppä Itä-Suomen yliopisto
Avainsanat: kansanrunous, posthumanismi, metsä, kommunikaatio, Suomen Kansan Vanhat Runot

Abstrakti

Tarkastelen tässä artikkelissa metsää ja ihmisen kommunikaatiota sen kanssa suomalais-karjalais-inkeriläisessä kansanrunoudessa. Suomen Kansan Vanhat Runot (SKVR) on laaja ja edustava kokoelma pääasiassa suomalais-karjalais-inkeriläistä, suullisesti välittynyttä runoutta, joka on tallennettu etupäässä 1800-luvulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, mutta sen varhaisimmat runotallenteet ovat 1500-luvulta. Suullisen runon maailma sisältää runsaasti kommunikaatiota ei-inhimillisen kanssa, ja tästä kommunikaatiosta suuri osa tapahtuu elinympäristön luonnonentiteettien kanssa vuoropuhelussa. Runoudessa on runsaasti suoraa dialogia metsän kanssa, ja metsä näyttäytyy siinä omalakisena toimijana, jonka moraliteettia tai tarkoitusperiä ei voida ennustaa saati määrätä. Toisaalta SKVR sisältää runsaasti runoja, joissa runon kertojaminä kertoo kommunikoivansa luonnon entiteettien, esimerkiksi lintujen kanssa, luotettavien ja muuten mahdollisten ihmiskontaktien puuttuessa. Näissä runoissa yhteisöstä vieraantunut saatetaan nähdä anomalisen kykynsä vuoksi erityislahjakkuutena.

Metsä on miesten runoudessa mahdollisen eroottisen kanssakäymisen osapuoli ja naisten huolirunoudessa usein turvapaikka ja luotettu, hyvä toinen. Metsä voi olla naiselle myös omaehtoisen seksuaalisuuden ilmaisemisen paikka. Runoissa ollaan selvillä metsän ja sen entiteettien tietoisesta läsnäolosta: metsä katsoo ihmistä.

 

Osasto
Artikkelit
Julkaistu
maalis 1, 2021
Viittaaminen
Seppä, T. (2021). Katsooko metsä ihmistä? Suomen Kansan Vanhat Runot ja lajienvälinen kommunikaatio. AVAIN - Kirjallisuudentutkimuksen Aikakauslehti, 17(4), 22–45. https://doi.org/10.30665/av.98306