Diagnoosiperustaisuus ja metanarratiivisuus Pauliina Vanhatalon teoksessa Keskivaikea vuosi

Kirjoittajat

• Jani Tanskanen Jyväskylän yliopisto

DOI:

https://doi.org/10.30665/av.132086

Avainsanat:

psykiatriset diagnoosit, omaelämäkerrallinen kirjallisuus, mielenterveys, masennus, sairauskertomukset, kerronnallistaminen, metanarratiivisuus

Abstrakti

Pauliina Vanhatalon Keskivaikea vuosi (2016) on omaelämäkerrallinen, tekijänsä päiväkirjamerkintöihin perustuva teos masennuksesta samoin kuin masennusdiagnoosin saamisesta ja sen kanssa elämisestä. Teos käsittelee pitkälti tekijä-kertojansa suhdetta diagnoosiinsa, mikä on ollut tyypillistä viime vuosikymmeninä yleistyneelle diagnoosiperustaiselle kirjallisuudelle. Lisäksi Keskivaikea vuosi kommentoi omaa kertomusluonnettaan ja kertomusten yleistä merkitystä yhteiskunnassa, eli se on luonteeltaan metanarratiivinen. Artikkelini fokus on teoksen diagnoosiperustaisissa ja metanarratiivisissa piirteissä kysyessäni, miten Keskivaikea vuosi kerronnallistaa diagnoosin saamista ja diagnoosin kanssa elämistä. Tuon esiin teoksen tavan problematisoida niitä monia odotuksia, joita diagnosoiduksi tulemiseen ja siitä kertomiseen liittyy. Teos esimerkiksi käsittelee sitä, miten yhteiskunta odottaa masennuspotilaalta toipumista ja kuntoutumista – ja sitä, miten masennuksesta tulisi kertoa selviytymistarinan muodossa – mutta se käsittelee myös sitä, miten potilaan on apua saadakseen kerronnallistettava ja performoitava masennuksensa tiettyä hallitsevaa kertomusta mukaillen ja kyllin sairaalta vaikuttaen. Näiden odotusten ja kerronnallistamisen vaateiden kuvataan aiheuttavan väsymystä ja turhautuneisuutta.