Runolaulajan innovaatiot Uuden Kalevalan lähteenä

Kirjoittajat

• Venla Sykäri Helsingin yliopisto https://orcid.org/0000-0002-2487-8657

DOI:

https://doi.org/10.30666/elore.156195

Avainsanat:

Kalevala, epiikka, runolaulu, skeema, aihelma, suullinen kompositio

Abstrakti

Elias Lönnrotin 1849 julkaistu Kalevala-eepos on monisyinen teos, ja sen vaikutteita ja prosessuaalista rakentumista on tutkittu laajasti. Lönnrotin ja muiden 1800-luvun alkupuolella runoja tallentaneiden henkilöiden kenttätyön tuloksena syntynyt lähdemateriaali on pääosin tallella ja helposti saatavilla, kuten myöhempi aineistokin. Tämä on mahdollistanut runolaulukulttuurin ja runokielisen ilmaisun tutkimuksen monesta eri näkökulmasta. Runojen tuottamisen eli suullisen komposition näkökulma on kuitenkin niukasti edustettuna, eikä eeppisen runon komposition analyysiä ole juurikaan yhdistetty Lönnrotin tekstualisaatiotapojen tarkasteluun. Miten pohjoisen karjalais-suomalaisen runoalueen laulajien tapa tuottaa eeppisiä runoja vaikutti Kalevalaan – miten Lönnrot hyödynsi runolaulajien esimerkkiä omassa työssään?

Artikkelin tavoitteena on edistää ymmärrystä eeppisen runolaulun ja suullisen komposition olemuksesta ja näyttää, että Elias Lönnrot hyödynsi runolaulajien variaatiota ja innovatiivisuutta monin tavoin omassa kirjallisessa työssään. Käyn artikkelissa aluksi lyhyesti läpi Lönnrotin ja hänen aikalaistensa käsityksiä pohjoisen karjalais-suomalaisen runoalueen epiikasta. Tarkastelen sitten runolauluaihelmien tavanomaista variaatiota ja Lönnrotin tapoja työstää sitä Vanhassa Kalevalassa ja Uudessa Kalevalassa. Tutkin lopuksi Lönnrotin kasvavaa omaa kerrontaa suhteessa lähderunoissa havaittaviin tavanomaisesta poikkeaviin ratkaisuihin. Kohdennan analyysin Lönnrotin 1835 tapaaman uhtualaisen runolaulajan, Varahvontta Jamasen, esittämään Lemminkäisen virteen. Laulajan muuten tavanomainen kertomusskeema sisälsi muun muassa poikkeuksellisia jaksoja toisista runotyypeistä sekä samaan päähenkilöön liitettyjen erillisten kertomusosien innovatiivisen yhdistelmän. Lönnrot hyödynsi Kalevalassa kaikki nämä persoonalliset muutokset. Kalevalan ja sen lähdeaineiston suhteen analyysi on osoittanut, että Lönnrotin tarkkanäköisyys ja pientenkin yksityiskohtien ja yhteyksien huomioiminen oli hänen työlleen hyvin ominaista.