• Muisteltu lapsuus ja nuoruus
    Vol 25 Nro 2 (2018)

    Lapsuus ja nuoruus ovat lähes itsestään selviä muistelun, nostalgisoinnin ja myöhempien arviointien kohteita modernisoituneessa läntisessä maailmassa. Kasvanutta kiinnostusta lapsuuteen ja nuoruuteen aikuisuudesta erillisinä elämänvaiheina on pidetty erityisesti 1700-luvun lopulla käynnistyneeseen modernisaatiokehitykseen liittyvänä ilmiönä.

    Psykoanalyysin ideoiden yleistyttyä osaksi populaaria ajattelua lapsuuden kokemukset mielletään myös keskeisinä aikuisen elämän muokkaajina. Niin lapsuuteen kuin nuoruuteenkin liitetään lisäksi vakiintuneita kulttuurisia käsityksiä viattomuudesta, huolettomuudesta ja onnellisuudesta, mutta toisaalta myös keskenkasvuisuudesta, kehittymättömyydestä ja jopa pahuudesta. Omaelämäkerroissa omasta elämästä kertominen aloitetaan tyypillisesti lapsuudesta ja nuoruusmuistoja pidetään usein erityisen elävinä ja elinvoimaisina.

    Mutta miten lapsuuteen ja nuoruuteen liittyviä muistoja tuotetaan ja tutkitaan? Mitä erityistä on juuri lapsuuden ja nuoruuden muistamisessa? Teemakokonaisuutemme artikkelit ja katsaukset paneutuvat lapsuuden ja nuoruuden esityksiin moninaisissa muisteluaineistoissa sekä pureutuvat muistelun, muistamisen ja muistin tutkimuksen monitieteisiin metodologisiin kysymyksiin niin kulttuurintutkimuksen kuin historiatieteidenkin näkökulmista.

     

    Kansikuva: Riitta Ahonen 1967. Janakkala, Kanta-Häme. Suomen valokuvataiteen museo. Kulutusosuuskuntien Keskusliiton kokoelma D1974_33_11224JxxK

    Kolme nuorta Janakkalan Osuuskaupan Young Time -iltamissa. Young Time oli Kulutusosuuskuntien Keskusliiton kampanja, joka pyrki lujittamaan nuorten ja osuusliikkeiden välisiä suhteita ja osoittamaan nuorille, että heidänkin toiveensa ja ajatuksensa otetaan huomioon. Alkuperäinen kuvateksti: "Tanjasta, Reijasta ja Tarjasta oli mukava asua Turengissa ja samaa mieltä olivat myös Riitta ja Väiski ja kaikki muut. Perhe tosin mökisee kun lähtee lauantaitansseihin, mutta kestäähän sen." (Me Kuluttajat 21/1967, s. 29)

  • Astuvansalmen kalliomaalausten yllä kohoaa kallioon piirtynyt ihmiskasvojen profiili. Kuva Ohto Kokko. CC BY-SA 3.0 Ajatteleva maisema
    Vol 25 Nro 1 (2018)

    Itämerensuomalaiset tarkastelivat maisemaa kysymysten sarjana. He lähestyivät maisemaa pienten ja suurten kysymysten muodostamana aineellisena ja aineettomana karttana, joka ylti yksittäisen ihmisen arjen arvoituksista maailman synnyn syövereihin. Claude Lévi-Straussin mukaan myytit ajattelevat meissä. Maiseman meille muovaamat arvoitukset eivät ole kadonneet jääkauden jälkeisenä aikana mihinkään.

    Kun nykyihminen istuu illan tullen rantanuotiolla tai vaaran laella aamun sarastaessa, maisema tiedustelee pelkällä olemassaolollaan: mikä minä olen, mistä olen tullut, mikä minua muovaa ja miten ehkä muutun tulevaisuudessa? Mikä minun paikkani on ihmisen maailmassa?

    Maisema haastaa meitä edelleen samoilla kysymyksillä kuin ajan alussa, ja jokainen sukupolvi käy niitä läpi vuorollaan, ajallaan ja tavallaan. Maiseman sisältämien kysymysten edessä ihminen on edelleen pieni ja yksinäinen olento.

  • Eletty talous
    Vol 24 Nro 2 (2017)

    Eloren Eletty talous -teemakokonaisuuden artikkeleita yhdistää talouden tarkastelu alhaalta ylöspäin: ”kansan taloutena”, joka lymyää virallisten talouksien (kuten kansantalouden tai formaalien markkinoiden) ja asiantuntijapositioista tuotetun talouspuheen katveissa, joskus valtadiskursseihin nähden vastahankaisesti virittyen ja toisinaan taas vallalla olevia käsityksiä tukien. Keskeisessä roolissa on kysymys toimijuudesta: siitä, miten talouden eri muodot mahdollistavat toimijuuden ja millaisia toimijuuden muotoja ne tuottavat. Marja-Liisa Honkasaloa (2009, 62) seuraten voitaisiin puhua pienestä toimijuudesta, joka ulospäin näyttää niin ”vaatimattomalta ja minimaaliselta”, että se uhkaa kadota tutkijan horisontin ulottumattomiin. Kun toimijuuteen tavanomaisesti liitetään sellaisia määreitä kuin intentionaalisuus, yksilöllisyys ja rationaalisuus (Honkasalo emt.), Eeva Jokinen (2016, 87) puolestaan korostaa pienen toimijuuden arkista ja prekaaria luonnetta, jossa ihmiselon hauraus linkittyy ”historiallisiin, yhteiskunnallisiin, poliittisiin ja taloudellisiin konstellaatioihin”. Nähdäksemme näiden konstellaatioiden luonnetta voidaan hedelmällisesti valottaa juuri taloudelliseen toimintaan liittyvien konkreettisten käytäntöjen ja niiden arkisen etiikan tutkimisen kautta.

  • (Ei teemaa)
    Vol 24 Nro 1 (2017)

    Kevään Eloren kolme vertaisarvioitua artikkelia tarjoavat monipuolisen kattauksen. Katriina Hulkkonen tarkastelee toisilta olemisen tasoilta tietoa välittäviä yrittäjiä ja heidän kokemuksiaan henkisyyden ja yrittäjyyden yhteensovittamisesta. Juha Ridanpään artikkelissa puolestaan pohditaan huumorin merkitystä meänkielisten tilallisen identiteetin rakentumisessa. Kristiina Korjonen-Kuusipuron sekä Anna-Kaisa Kuusisto-Arposen artikkeli hahmottaa Karjala-muistelun kehollisia ja materiaalisia ulottuvuuksia, muisteluun liittyvien käytäntöjä sekä hiljaisuuksia kotiseutumatkalta kerätyn etnografisen aineiston pohjalta. Vertaisarvioitujen artikkelien lisäksi kevään Elore sisältää Janne Saarikiven pyhän käsitettä ja sen alkuperää käsittelevän katsauksen. Tuttuun tapaan mukana on myös ajankohtaista-osio, joka tällä kertaa sisältää useita kiinnostavia lektioita, sekä arvioita alojemme uusimmasta kirjallisuudesta.

  • (Ei teemaa)
    Vol 23 Nro 2 (2016)

    Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura järjesti keväällä 2016 Jyväskylässä kevätkoulun, jonka teemana oli selviytyminen. Tieteellisille seminaareille epätyypillisempään tapaan tutkijat keskittyivät puheenvuoroissaan varsinaisten tutkimusaiheidensa tai -tulostensa sijaan kuvaamaan tutkijanpolkujaan. Seminaarin henki oli myönteinen, voimauttavaksikin sitä voisi kutsua, vaikka arvattavasti myös tutkijanelämän kielteiset puolet nousivat esiin. Niitä ovat itsestään selvästi toimeentulon haasteet ja kiristyvä hakupaine, mutta myös muut tekijät: perheen ja työn yhdistäminen, vaikeat ja traumatisoivat tutkimusaiheet sekä vierailla kentillä liikkuminen. Tutkijan työssä on oltava jotakin vetovoimaista, jotta silti haluamme jatkaa. Ja niin siinä onkin. Humanistinen tutkimus on arvokasta ja itsessään merkityksellistä. Lisäksi sen yhteiskunnallinen potentiaali on suuri.

    Eloren uunituore numero on jälleen kerran elävä osoitus humanistisen tutkimuksen ajankohtaisuudesta ja elinvoimaisuudesta sekä vapaaehtoisvoimin työskentelevän toimituksen pyyteettömästä halusta saattaa tutkimustieto parhaassa mahdollisessa muodossa julkaistuksi ja avoimesti saatavaksi. Tällä kertaa julkaistavat kaikki kolme vertaisarvioitua artikkelia kytkeytyvät ajankohtaisiin aiheisiin: pakolaistaustaisten naisten työelämään liittyvään identiteettityöhön, vanhempien tiedon ja asiantuntevuuden asemaan erityislasten hoidossa sekä suomenruotsalaisen poliitikon mediakuvan stereotypisointiin. Artikkeleiden lisäksi numero sisältää yhden katsauksen sekä runsaan valikoiman ajankohtaisia kirjoituksia ja kirja-arvioita.

  • Hulluus
    Vol 23 Nro 1 (2016)

    Hulluus käsitteenä ja ilmiönä on lavea ja monimerkityksinen. Se on kattokäsite monenlaisille inhimillisen toiminnan ja olemisen muodoille, jotka kussakin historiallisessa, sosiaalisessa ja kulttuurisessa kontekstissa on koettu tai koetaan tavallisuudesta poikkeaviksi, oudoiksi tai käsittämättömiksi. Hulluudessa ei ole kyse vain mielisairaudesta ja sen merkityksellistämisestä vaan monenlaisesta poikkeavuudesta, jonka ymmärtäminen on eri aikoina ja eri paikoissa ollut epäselvää ja vaihtelevaa. Hulluus voidaankin ymmärtää sosiaaliseen konstruktionismiin pohjautuvaksi käsitteeksi ja ilmiöksi, johon kohdistuvassa tutkimuksessa esimerkiksi länsimaisen lääketieteen ja psykiatrian tavat kohdata, käsitellä ja nimetä poikkeavaksi katsottua käyttäytymistä nähdään vain yhdeksi mahdolliseksi tulkintakehikoksi, joka sekin on aina vuorovaikutuksessa laajempaan sosiaaliseen ja kulttuuriseen todellisuuteen.

  • (Ei teemaa)
    Vol 22 Nro 2 (2015)

    Vaikka tämä Elore ei olekaan suunniteltu teemanumero, sen artikkelit käsittelevät teemoja, jotka kytkeytyvät monin tavoin ajankohtaiseen keskustelunaiheeseen niin Suomessa kuin koko Euroopassakin: kansallisuuteen, kansallisuuden tuottamiseen ja toiseuden tuottamiseen kansallisissa representaatioissa. Näistä aiheista keskustellaan nyt monenlaisilla foorumeilla ja kaikenlaisilla äänensävyillä. Voimme todeta, että perinteen- ja kulttuurintutkijat tarjoavat aiheeseen uusia kiinnostavia näkökulmia ja ovat omalta osaltaan purkamassa ja uudelleen tuottamassa näiden käsitteiden käyttökonteksteja ja merkityksiä.

  • Mytologia ja runous
    Vol 22 Nro 1 (2015)

    Mythologia Fennican alkusanoissa Christfried Ganander viitoittaa opintien kalevalamittaisen runon lukijalle seuraavin sanoin:

    "Voidaksemme käyttää vanhaa suomalaista runoutta, lukea suomalaisia runoja hyödyksi, huviksi ja maulla sekä löytää niissä ylevyyttä, kauneutta ja valloittavuutta, on mytologinen tieto väistämättömän tarpeellista. Suomalainen mytologia on suomalaisen runouden avain (clavis poëseos Fennicæ)." (Ganander 1984, esipuhe.)

    Ohje pätee kaikkien runotraditioiden, niin suullisten kuin kirjallistenkin, tulkintayrityksiin. Runous ja mytologia ovat arvovaltaisia diskursseja. Ne ovat merkittyjä ja voimakkaasti latautuneita ilmaisu- ja viestintäkanavia, jotka erottuvat arkipäiväisestä. Suullinen runous on konventionalisoitu kielellisen ilmaisun väline, joka erottuu normaalipuheesta selkeästi esteettisen muotonsa vuoksi. Mytologia puolestaan on symbolien tasolla toimiva konventionalisoitu ilmaisukanava, joka mallintaa maailmaa yhteisöllisesti merkityksellisellä tavalla. Tämä erottaa sen muista symbolijärjestelmistä. Sekä runous että mytologia ovat inhimillisen luovuuden ja mielikuvituksen peruskanavia, jotka linkittyvät toisiinsa monin tavoin. Erityiset tietosisällöt, kuten mytologinen tietous, välitetään erityisillä ilmaisuvälineillä, kuten runokielellä, jonka puitteissa sitä ei ainoastaan uusinneta vaan myös muokataan. Käsillä oleva teemanumero Mytologia ja runous tarkastelee, miten mytologia ja runous elävät toisistaan tekstuaalisissa ja rituaalisissa käytänteissä. Mytologia on avain runon ymmärtämiseen – clavis poëseos – mutta myös toisinpäin: mytologiaa ei voi ymmärtää irrallaan poeettisen ilmaisun tyyleistä, muodoista ja esteettisistä keinoista.

  • (Ei teemaa)
    Vol 21 Nro 2 (2014)

    Tässä Eloressa kuljetaan tieteiden välissä niin artikkeleissa kuin muissakin teksteissä. Lehden neljä artikkelia eivät asetu helposti instituutioiden ytimiin, vaan hyödyntävät niiden kohtaavia reunapintoja: Venla Sykärin improvisoitua räppiä käsittelevä artikkeli liikkuu lyriikan, runokielen ja musiikillisen ilmaisun rajoilla. Pasi Saarimäki kulkee monitieteisellä historiallisia egodokumentteja tulkitsevalla kentällä. Kari Korolainen yhdistää etnologian ja folkloristiikan tutkimushistorian ja piirrokset. Eerika Koskinen-Koivisto pohtii työväen historiaan ja elämäkerrontaan liittyvän aineiston hankinnan dialogisia merkityksiä. Yhtä kirjavan kuvan alastamme antavat ajankohtaiset tekstit ja kirja-arviot, joissa heijastuu tutkijoiden edestakainen liike keskustan ja periferian välillä. Riemukas soppa – nautitaan hitaasti!

  • Vähemmistöt
    Vol 21 Nro 1 (2014)

    Eloren Vähemmistöt-teemanumeron lähtökohtana kirjoituskutsua laadittaessa olivat marginaalit, ja vähemmistöjen liittäminen marginaaleihin oli tietoisen provosoivaa. Vähemmistöjen liittäminen marginaaliin aiheuttaa epämukavia kysymyksiä siitä, kuka loi asetelman, missä on keskus ja mitä siellä on. Vastaavasti voidaan myös kysyä, ovatko vähemmistöt marginaalissa tai haluavatko vähemmistöt äänensä kuuluviin juuri vähemmistöinä tai osana marginaalia.

    Kulttuureja ja yhteisöjä on nykytutkimuksessa tapana hahmottaa niiden sisältä käsin. Tällöin tutkija tulee helposti havainneeksi, että yhteisöt ovat keskipakoisia ilmiöitä, jotka ovat omien maailmojensa keskuksia. Tai toisaalta hahmotettuna: maailman keskus sijaitsee jokaisen yhteisön keskuudessa tai keskellä. Sijaitsivatpa yhteisöt maailman maantieteellisillä rajoilla, vallan keskittymien ulkopuolella, köyhyyden rajamailla tahi hajallaan ja liikkeessä, niiden hahmottamiseksi on oletettava jotain sidosaineista, jotta ne olisivat yhteisöjä. Perinne on tällainen sidosaine, mutta sen rooli yhteisöjen synnyssä ja niiden olemassa olossa on monitahoinen: perinne ei vain heijasta yhteisöllisyyttä, se on myös yhteisöllisyyden rajaamisen, siitä keskustelemisen ja kiistelyn areena sekä väline, jonka avulla yhteisöllisyyttä voidaan esittää. Perinne ei aina ole keskuksessa.

  • (Ei teemaa)
    Vol 20 Nro 2 (2013)

    Nyt käsillä olevan Eloren tutkimusartikkeleissa syvennytään suomalaiseen kulttuuri- ympäristöön liittyviin aiheisiin. Vaikka artikkelien aineistot on kerätty aivan äskettäin joko kenttätöissä tahi sanomalehdistä, ulottuvat tulkinnan horisontit perinnetieteille totunnaiseen tapaan menneestä löytyviin jatkuvuuksiin. Heidi Haapojan artikkelin jatkuvuudet ovat omaan alaamme liittyvissä keskusteluissa perinteestä. Anna Kinnunen taas tarkastelee artikkelissaan, miten mielikuvien jatkuvuuksia kiistetään implisiittisesti mielisairautta koskevissa haastatteluissa.

  • Eläimet kulttuurissa
    Vol 20 Nro 1 (2013)

    Yhteiskunta- ja kulttuuritieteellinen eläintutkimus (human-animal studies) on kansain- välisesti vakiintunut, monitieteinen ja monimenetelmäinen tutkimusala, jota yhdistää teoreettisten ja menetelmällisten lähestymistapojen sijaan ennen kaikkea tutkimus- kohde: ihmisen ja eläimen välinen suhde. Eläimet ovat olleet tutkimuksen kohteena ihmistieteissä aiemminkin, mutta yhteiskunta- ja kulttuuritieteellisen eläintutkimuksen näkökulmasta tarkastelun keskiöön nousee nimenomaan ihmisen ja eläimen välinensuhde, ei eläin sinänsä. Alalla tehtävä tutkimus keskittyy kuvaamaan, tulkitsemaan sekä kriittisesti tarkastelemaan esimerkiksi eläinten asemaa ja merkityksiä kulttuurissamme ja yhteiskunnassamme, eläinten representaatioita, ihmisen ja eläimen välistä vuoro- vaikutusta sekä eläinten toimijuutta. Tutkimuksen kohteet voivat olla konkreettisia tai symbolisia, todellisia tai fiktiivisiä, ja ne voivat sijoittua ajallisesti niin historiaan, nykypäivään kuin tulevaisuuteenkin. Suomessa tutkimusalalla ei ole toistaiseksi vakiintunutta nimeä, vaan siihen on viitattu puhumalla niin ihmistieteel- lisestä kuin yhteiskuntatieteellisestäkin eläintutkimuksesta hieman tutkijan omasta tieteenalasta riippuen.

  • Eminentia
    Vol 19 Nro 2 (2012)

    Vaikka Eloren syksyn numero ei teemanumero olekaan, nyt käsillä olevassa lehdessä huomattavan moni teksti liittyy tavalla tai toisella tutkimusetiikkaan tai tutkimus- historiaan. Painavinta tutkimushistoriallista antia edustavat luonnollisesti eminentia- luennot, joiden merkeissä Suomen kansantietouden tutkijain seura juhlisti 75-vuotista taivaltaan tämän vuoden toukokuussa. Eminentialla viitattiin tilaisuuteen kutsuttujen luennoitsijoiden erinomaisuuteen ja keskeiseen asemaan kansantietouden tutkijoille tärkeiden tieteenalojen kehityksessä. Luennoissa heitä oli pyydetty pohtimaan folklo- ristiikan keskeisiä kysymyksiä omista pitkistä tutkijanurista nousevista näkökulmista. Eminentioiden pohdinnat keräsivät seminaariin monilukuisen yleisön. Tässä Eloren numerossa professori Satu Apon, Aili Nenolan ja Seppo Knuuttilan eminentia-luennot julkaistaan myös teksteinä. Näiden esitelmien lisäksi lukijat voivat tutustua SKTS:n nykyisen puheenjohtajan, Sinikka Vakimon Seuran historiaa valottavaan alustukseen ja Pekka Hakamiehen eminentia-luentoja pohtivaan kolumniin. Molemmat esiintyivät niin ikään 75-vuotisjuhlaseminaarissa.

  • Vieraita idästä
    Vol 19 Nro 1 (2012)

    Tämän teemanumeron taustalla on sekä Suomen Akatemian rahoittama tutkimushankeVieraita idästä (engl. Strangers from the East − Narratives of Karelian Exiles andRe-immigrants from Russia Regarding their Integration in Finland) että ajatus siitä,että toisen maailmansodan jälkeen idästä Suomeen suuntautuvaa muuttoliikettä ontapahtunut nimikkeillä siirtolaisuus, maahanmuutto, paluumuutto ja siirtokarjalaisuus.

  • (Ei teemaa)
    Vol 18 Nro 2 (2011)
  • Internet
    Vol 18 Nro 1 (2011)

    Internetistä, verkosta, netistä on tullut entistä keskeisempi osa arkipäiväämme 2000-luvun kuluessa. Kuten jokainen voi itsekin todeta, teemme verkossa pitkälti sa- moja asioita kuin sen ulkopuolella: välitämme kuulumisia, pidämme yllä ihmissuhteita, keskustelemme, kiistelemme, haemme ja jaamme tietoa, pelaamme, kulutamme aikaa, käymme kauppaa ja ilmaisemme itseämme. Verkko on omaksuttu kulttuurisesti, kuten digitaalisen kulttuurin professori Jaakko Suominen (2009, 8–9) kutsuu tätä prosessia. Tilastokeskuksen (2010) mukaan internetiä käyttää jo 86 % Suomen väestöstä. Näistä peräti 42 % on lisäksi rekisteröitynyt johonkin verkkoyhteisöön. Pelkästään Facebookin käyttäjiä arvioidaan olevan Suomessa tällä hetkellä lähes 2 miljoonaa ja maailmanlaajuisesti lähes 700 miljoonaa (http://www.socialbakers.com/ 13.4.2011). Ikäkään ei enää vaikuta käyttöön, sillä jo yli 40 % 65–74 -vuotiaista suomalaisista käyttää internetiä. Näiden hopeasurffareiden (silver surfers) määrää kasvaa koko ajan. Onkin aiheellista kysyä Robert V. Kozinetin (2010, 2–3) tavoin, voiko yhteisöjä tänä päivänä tutkia ilman, että tutkitaan myös näiden toimintaa verkossa?

  • (Ei teemaa)
    Vol 17 Nro 2 (2010)
  • Aistit
    Vol 17 Nro 1 (2010)

    Kulttuurintutkimuksellinen, erityisesti uskonnon, perinteen, paikallisuuden ja jatkuvuuden huomioiva tutkimus tuottaa tärkeää tietoa aistein havaittavasta maailmasta ja ihmisen tavoista toimia; ovathan aistien välittämästä tiedosta tehdyt tulkinnat ja aistien väliset hierarkiat riippuvaisia vallitsevista kulttuurisista ja historiallisista kehyksistä. Monien tieteidenvälisyyteen uskovien tutkijoiden uraauurtavasta työstä huolimatta luonnontieteillä ja kulttuuritieteillä on varsin vähän yhteisiä tutkimusprojekteja. Ajan- kohtainen yliopistouudistus yrittää tyrkkiä suomalaista yliopistomaailmaa tällaiseen suuntaan.

    Tärkeän omaa alaa kehittävän, syventävän ja kyseenalaistavan perustutkimuksen lisäksi kulttuurintutkijat osaavat ja voivat soveltaa tietoaan. Olkaa hyvä ja lukekaa, mitä kaikkea sanottavaa meillä onkaan maailmasta, jota kukin aistii ja tulkitsee paitsi psykofyysisten seikkojen myös kulttuurisen taustansa ja elämänhistoriansa perusteella.

  • (Ei teemaa)
    Vol 16 Nro 2 (2009)
  • Kulttuuriperintö
    Vol 16 Nro 1 (2009)

    Sekä ’kulttuuri’ että ’perintö’ ovat saaneet viimeistään 1800-luvulta alkaen konkreettisen merkityksen oheen myös abstraktimpaa merkityssisältöä. ’Kulttuuri’ on irtautunut varhaisemmasta maanviljelysmerkityksestään jotakuinkin kokonaan ja ’perinnöllä’, erityisesti kulttuuriin liitettynä, on alettu viitata myös henkisiin arvoihin. Tosin jo Topeliuksen Maamme-kirjan suomennoksessa vuodelta 1876 perinnöksi voi saada aineellisen omaisuuden lisäksi myös esimerkiksi lain suojeluksen, taikauskon, vanhat runot ja sekä kansallisia että yksilöllisiä luonteenpiirteitä. ’Perinteestä’ tuli ’tradition’ kirjakielinen suomennos 1900-luvun alussa – murteissa ’perinnettä’ on käytetty merkitsemään perikuntaa tai perijöitä. 

    Tässä kulttuuriperintö-teemanumerossa olevissa artikkeleissa ja katsauksissa käsitellään niitä ristivetoja, joita kulttuuriperinnön käsitteellinen ja konkreettinen hallinnointi synnyttää.

  • (Ei teemaa)
    Vol 15 Nro 2 (2008)
  • Ikäkaudet
    Vol 15 Nro 1 (2008)

    Perinteentutkimuksen alkuvaiheissa nähtiin tutkimuksen kohde, yleensä perinneteks- ti, jollakin tavoin toimijoista irrallisena ilmiönä. Toki perinteen kerääjät tiesivät, että eri-ikäisillä on erityiset laulunsa lapsista vanhuksiin, ”erittäin pojilla, erittäin tytöillä, erittäin miehillä, erittäin naisilla, erittäin ukoilla, erittäin akoilla.” (Lönnrot 1997, VLI.) Kansanperinne kuitenkin tulkittiin mielellään ”kansan” yhteiseksi henkiseksi perinnöksi, ei millekään erityisryhmälle kuuluvaksi. Nykyään pidetään lähes itsestään selvänä, että monet käytänteet ovat eri-ikäisillä selvästi erilaisia ja että ikäryhmän huomioon ottaminen kuuluu hyvään tutkimuskäytäntöön.

    Tässä Eloren teemanumerossa paneudutaan nimenomaan eri-ikäisiin toimijoihin. Teksteissä tarkastellaan eri ikäkausiin liittyvää tutkimusta nostaen esille varsinkin kotimaiseen perinteentutkimukseen liittyviä näkökulmia. Pyrkimyksenä on valottaa erilaisia tapoja lähestyä tutkimuksellisesti tiettyjä ikäkausia sekä niitä erityispiirteitä ja haasteita, joita näihin tutkimusalueisiin liittyy. Pääosa kirjoittajista on folkloristeja ja perinteentutkijoita.

  • (Ei teemaa)
    Vol 14 Nro 2 (2007)
  • Narratiivisuus folkloristiikassa
    Vol 14 Nro 1 (2007)

    Tutkimus, jossa tarkastellaan kertomuksia ja niiden merkitystä ihmisten elämässä, on 1980-luvulta alkaen yleistynyt monilla aloilla, esimerkiksi psykologiassa, yhteis- kuntatieteissä, kasvatustieteissä sekä terveyden ja sairauksien tutkimuksessa. Tässä narratiivisessa tutkimuksessa kertomuksia on luonnehdittu inhimillistä ajattelua ja toimintaa jäsentäviksi välineiksi, joiden avulla voidaan ymmärtää menneisyyttä ja suuntautua tulevaisuuteen, rakentaa yksilöiden ja yhteisöjen identiteettiä sekä luoda vuorovaikutussuhteita ihmisten välille. Muiden alojen kiinnostus kertomuksiin ja kerronnallisuuteen on vaikuttanut myös folkloristeihin niin, että nämä ovat alkaneet pohtia oman alansa ja omien näkökulmiensa paikkaa narratiivisen tutkimuksen kentässä. Tässä Eloren teemanumerossa esitellään uutta folkloristista kerronnantutkimusta eli kirjoituksia, joissa folkloristiikan näkö- kulmasta tarkastellaan erilaisten kertomusten ominaispiirteitä ja tehtäviä kulttuurissa ja ihmisten elämässä.

  • (Ei teemaa)
    Vol 13 Nro 2 (2006)
1-25 / 49