Hintasäännöstely, subventiot ja kuluttajan ylijäämä: Sovellutus maataloustuotteiden kysyntään ja tarjontaan

Authors

• Vesa Kanniainen Helsingin yliopisto, kansantaloustieteen laitos Aleksanterinkatu 7 00100 Helsinki 10
• Raija Volk Pääskytie, 04260 Kerava 6

DOI: https://doi.org/10.23986/afsci.72084

Abstract

Edellä on analysoitu hintasäännöstelyn ja muiden julkisenvallan toimenpiteiden vaikutuksia maataloustuotannon kannalta. Pyrkimys kansalliseen omavaraisuuteen sekä halu pitää kuluttajahinnat sen tasapainohinnan alapuolella, johon markkinahinnat johtaisivat, on nähty markkinamekanismiin puuttumisen syinä. Tähän ehkä voisi liittää hintastabiliteettitavoitteen. Varsin mielenkiintoinen on tällöin kysymys siitä, minkälaisia allokaatio- ja hyvinvointivaikutuksia kansalliseen omavaraisuuteen tähtäävään maatalouspolitiikkaan saattaa liittyä. Tutkielmassa tarkastellaan näitä allokaatiovaikutuksia hintasäännöstelyn ja kahdentyyppisen subventiojärjestelmän tilanteessa. Hyvinvoinnin muutosten osalta tukeudutaan kansantaloustieteestä tuttuun kuluttajan ylijäämän teoriaan. Tulosten osalta todettakoon mm., että partiaalisen tasapainon mielessä tuotantoyksikköä kohden laskettu subventio on allokatiivisesti neutraali siinä mielessä, että se ei muuta tuotantoyrityksen optimaalista kokoa. Sen sijaan yleisen tasapainon näkökulmasta yritysten lukumäärä kasvaa, mikä johtaa hintojen sopeutumiseen ja siten resurssien allokaation muuttumiseen ko. hyödykkeen ja muiden hyödykkeiden välillä. Tuotantoyksikköä kohden määritellyn subvention allokaatiovaikutukset ovat suuremmat. Partiaalisen tasapainon mallissa tuotantoyksikön optimikoko alenee subvention vaikutuksesta samalla kun yleisen tasapainon mielessä tuotantoyksiköiden lukumäärä kasvaa. Molemmissa tapauksissa hintasäännöstely yleisesti voimistaa allokaatiovinoutumaa. Lopuksi on todettavissa, että omavaraisuustavoitteita ei luonnollisesti voida ajatella saavutettavan ilmaiseksi, vaan siitä on maksettava määrätty hinta. Tutkielmassa eritellään juuri tähän tavoitteeseen tähtäävän politiikan kustannuksia allokaation ja hyvinvoinnin kannalta. Sen sijaan on selvää, että tutkielma ei pysty vastaamaan kysymykseen, kuinka suuri hinta kansallisesta omavaraisuudesta korkeintaan kannattaisi maksaa.