Sanan sisu merkityksen muuttuminen vanhan kirjasuomen ajan kirjallisuudessa ja varhaisen nationalismin valossa
Abstract
Sisu on tuttu sanana ja käsitteenä suomalaisille ja monille ulkomaalaisillekin. Sillä on määritelty suomalaisuutta yleisessä puheessa suomalaisuudesta. Kirjallisuuden keskeisiä henkilöhahmoja on luonnehdittu sisukkaiksi tai alettu pitää sisun ilmentyminä kirjallisuuden tulkinnoissa. Tästä huolimatta sisua ei ole aiemmin tarkasteltu syvällisesti kirjallisuudentutkimuksessa. Artikkelissa käsitellään sisu-sanan esiintymistä ja sen merkityksen muuttumista vanhan kirjasuomen ajan (noin 1540–1810) kirjallisuudessa. Lisäksi selvitetään, kuinka suomalaisille on annettu jo varhaisissa representaatioissa sellaisia ominaisuuksia ja piirteitä, joita on myöhemmin toistettu kansalliskirjallisuudessa ja ryhdytty yhdistämään kiinteästi sisuun.
Sanan sisu tai sen johdoksia sisältävillä ilmauksilla viitataan vanhan kirjasuomen ajan kirjallisuudessa usein yksilön pahaan sisuun. Toisaalta niillä luonnehditaan esimerkiksi asetusteksteissä Ruotsin valtakunnan kollektiivisen vihollisen sisua. Sisu-sanalla on silti jo Mikael Agricolan kirjoituksissa lisäksi neutraali tai jopa myönteinen sävy. Tällaisissa yhteyksissä sanalla sisu tarkoitetaan muun muassa elollisille olioille ominaista luonnetta ja tyypillistä toimintaa tai viitataan rakkauden sisun kaltaiseen abstraktiin asiaan. Vanhan kirjasuomen ajan jälkeen sisu-sanan myönteisiä, myös kollektiivia kuvaavia merkityksiä on liitetty varhaisiin suomalaisuuden representaatioihin, minkä seurauksena sisu on käsitteellistynyt.
