Sorsat täällä soittelevi
Kantelettaren luontokuvasto
Abstrakti
Huolen kankahalla – metsä Kantelettaressa (eli mitä kansanlyriikalle Lönnrotin prosessissa tapahtui?)
- huolen kankahaksi voisi miksi ei koko tätä laulukokousta nimittää (Kantelettaren esipuhe)
Kansanrunojen mielikuvat metsästä heijastavat tarvetta jäsentää ja lähentää ympäröivää tilaa. Metsällä oli monta ulottuvuutta: se kehysti ihmisen elinympäristöä ja edusti vaurautta, mutta sisälsi myös vaaran ja voiman merkkejä, joiden käsittelyyn tarvittiin erityistä tietoa. Metsän uskottiin kätkevän sinne meneviä sisäänsä (metsänpeitto); toisinaan metsä myös liikkui tai lohdutti siellä kävijää. Elias Lönnrot nimitti kansanlyriikan kokoelmaansa, Kanteletarta (1840, 1841) ”huolen kankahaksi” liittäen yksinäisen ja surullisen kokemukset osaksi luontoa. Ympäröivä luonto ja metsä lohduttivat ja ymmärsivät yksinäistä, ja Lönnrot jatkaa esipuheessa: ”Niin usein pitävät [yksinäiset, surulliset] puhetta ja kanssakäymistä lintuin, kalain ja muiden eläväin, puiden ja kukkien, kivien ja kantojen, järvien, jokien, lampien ja muiden senlaisten olentojen kanssa.” Samaisessa esipuheessa Lönnrot esitti luonnon ja ihmisen yhteyden luontoon olevan elinehto juuri kansanrunolle. Tehdessään eron oppineitten ja kansan laulamien runojen välillä Lönnrot korosti jälkimmäisen syntyä ”ilmaumana”, edellisen ”työnä”, käyttäen luontoa vertauskuvana kansanrunon luonnolliselle, aidolle synnylle.
Folkloristiikassa kansanrunouden luontokäsityksiä on jonkin verran tutkittu, esimerkiksi Kalevalaseuran vuosikirja Metsä ja metsänviljaa (1994) tarkastelee suomalaisten luontosuhdetta eri aineistojen, kuten kansanrunojen, kautta. Myös yksittäisissä, kalevalamittaiseen runouteen keskittyvissä tutkimuksissa metsä ja luonto ovat tarjonneet näkökulmia aineistoon (esim. Tarkka 2005; Timonen 2004). Tässä artikkelissa lähestyn metsää / luontoa tarkastelemalla metsän poeettista ja ideologista käyttöä kansanlyriikan kirjallisessa esityksessä eli Kantelettaressa. Kirjallisen sivistyksen ja koulutuksen saanut Lönnrot pyrki esittämään kansanrunoutta mahdollisimman monipuolisesti lukijakunnalle, jolla oli useimmiten heikko suomen kielen taito ja ymmärrys tavallisen kansan, rahvaan, elämismaailmasta tai perinteestä. Tämän vuoksi Lönnrot pyrki kuromaan etäisyyttä umpeen erilaisin tekstuaalisin keinoin. Kysyn, missä määrin Kantelettaren lyriikka nivoutuu käsityksiin metsän ja luonnon aitoudesta; entä miten Lönnrotin muokkaamat runot eroavat tallennetusta runoaineistosta? Pohdin myös, miten Lönnrotin tekstualisointitavat suhteutuvat sivistyneistön ylläpitämään (ja tutkimushistorian jatkamaan) kalevalamittaisen runon aitousdiskurssiin, jossa kansanlyriikka esitettiin huolen ja murheen runoutena.
Kirjallisuus
Metsä ja metsänviljaa. Kalevalaseuran vuosikirja 73. Toim. Pekka Laaksonen ja Sirkka-Liisa Mettomäki. Helsinki: SKS. 1994.
Tarkka, Lotte 2005: Rajarahvaan laulu. Tutkimus Vuokkiniemen kalevalamittaisesta runokulttuurista 1821-1921. Helsinki: SKS.
Timonen, Senni 2004: Minä, tila, tunne. Näkökulmia kalevalamittaiseen kansanlyriikkaan. Helsinki: SKS.
