Myöhäismoderni melankolia Tove Janssonin novelleissa ”Aikakäsite” ja ”Lokomotiivi”
Abstract
Tässä artikkelissa tarkastelen, kuinka Tove Janssonin novelleissa ”Aikakäsite” (viitteissä A) ja ”Lokomotiivi” (viitteissä L) kokoelmasta Dockskåpet och andra berättelser (1978, suom. Nukkekaappi ja muita kertomuksia, 1980) melankolia ilmentää modernille tai myöhäismodernille ajalle ominaista tapaa ymmärtää ja kokea yksilön suhde yhteiskuntaan.
Tulkintani lähtökohtana on Karin Johannissonin (2012) melankolian kulttuurihistoria, jossa melankoliaa tarkastellaan nimenomaan modernina tuntemuksena. Johannissonin teorian avulla pyrin löytämään henkilöhahmojen melankolisten tuntemusten kulttuuriset ja yhteiskunnalliset vaikuttimet ja osoittamaan, ettei melankoliassa ole kyse vain yksilön sairaudesta tai poikkeamasta. Johannisson hyödyntää tarkastelussaan Raymond Williamsin (1977) tuntemusrakenteen käsitettä, johon minkäkin tässä artikkelissa tukeudun. Tuntemusrakenne tarkoittaa aikakaudelle ominaista kokemisen ja tuntemisen tapaa ja kirjallisuudessa se ilmenee Williamsin mukaan ennen kaikkea tyylissä. Toisinaan hankalaksi ja epämääräiseksikin koetun tyylin käsitteen selkiyttämiseen ja kontekstuaalisen ja tekstuaalisen tason kytkemiseen käytän Daniel Hartleyn (2017) kerronnan ja tyylin jäsentelyä.
Novelleissa on kiintoisa ristiveto yksilökeskeisen psykopatologian ja yhteiskunnallisemmin kontekstualisoitavan tuntemusrakenteen välillä. ”Aikakäsite” tuntuu kutsuvan meitä sulkemaan päähenkilön normaalin ulkopuolelle; ”Lokomotiivin” näkökulma on monisyisempi ja sen metafiktiivinen rakenne antaa enemmän tilaa tulkita päähenkilön tuntemuksia yksilön ja yhteiskunnan suhteen heijastumina. Siinä näennäisen objektiivinen kertoja ei astu ottamaan kertomuksen totuutta haltuunsa, vaan kertojan pyrkimys ottaa omaa kokemustaan haltuun fiktionsa avulla taittuu kuin prismassa totuuksien kirjoksi. Toisaalta voidaan ajatella, että ”Aikakäsite” nimenomaan tekee näkyväksi sen, miten meitä kutsutaan arvioimaan toistemme normaaliutta ja suuntaamaan normalisoiva katseemme toisiimme. Näin se tuo esiin melankolisen jännitteen modernin subjektin ja modernin yhteiskunnan normatiivisen kontrollin välillä, kroonisen vierauden ja riittämättömyyden tunteesta kumpuavan alakulon.
