Forskning som förstärker stereotypisering. En kritisk diskussion om forskningsetik i Riie Heikkiläs avhandling Bättre folk, bättre smak?

Kirjoittajat

• Sven-Erik Klinkmann

DOI:

https://doi.org/10.30666/elore.79017

Abstrakti

Metodologiset ja tutkimuseettiset kysymykset, joihin otan kantaa artikkelissani, koskevat sitä, miten sosiologi Riie Heikkilä on käsitellyt tutkimusmateriaalin tulkintakysymyksiä – hänen omaa tutkijapositiotaan, materiaalin ymmärtämistä sekä valitsemansa teoreettisen näkökulman soveltamista – tohtorinväitöstutkimuksessaan Bättre folk, bättre smak? Suomenruotsalaisten maku ja kulttuuripääoma. Pohdin tältä kannalta erityisesti yhtä väitöskirjaan sisältyvää artikkelia, ”’It is not a Matter of Taste…’ Cultural Capital and Taste among the Swedish-speaking Upper Class in Finland”. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kuuluu kysymykseni: voiko tutkija vahvistaa kielivähemmistöä koskevaa stereotypiaa ehkä ilman että hän on siitä itse tietoinen? Heikkilän lähtökohtana on ollut, että suomenruotsalaiset ovat jotenkin erityinen vähemmistö, mikä johtuu ennen kaikkea maan perustuslain heille takaamista kattavista kielellisistä etuoikeuksistaan. Sen perusteella hän esittää yleiskuvana suomenruotsalaisten edustavan oikeutetumpaa tai parempaa elämäntapaa ja makua kuin suomea puhuvien suomalaisten. Heikkilän tutkimusta koskeva paradoksi on se, että tutkimuksen transponointi myyttien ja stereotypioiden alueelle tuo mukanaan sen tilanteen, että stereotypioiden syntyyn vaikuttavien mekanismien toiminnan ymmärtämisen ja ratkaisemisen sijaan saatetaankin edesauttaa stereotypioiden vahvistumista. Heikkilän näkemyksen mukaan suomenruotsalainen paremmuus ja jopa tietyssä määrin sen yhtenäinen identiteetti on tulkittavissa merkiksi siitä, että distinktio ja sen myötä oikeutus toimivat. Distinktio ja kulttuurinen hierarkia rakentuvat hänen mukaansa juuri sille (siis paremmuudelle ja oikeutukselle). Tarkastellessani Heikkilän väitöskirjaa kokonaisuutena tulen siihen johtopäätökseen, että tutkimukseen sisältyy kummallinen dualismi. Yhtäältä siinä on pyrkimys nyansoidumpaan kuvaan suomenruotsalaisuudesta käyttämällä monia haastatteluja, jotka edustavat useita erilaisista suomenruotsalaisia sosiokulttuurisia ryhmiä. Toisaalta tutkimuksessa on vahva tahto muodostaa yleiskuva suomenruotsalaisista ja suomenruotsalaisuudesta. Tämä kuva on vahvasti reduktionistinen ja staattinen, ja se perustuu pääasiassa huomattavilta osin vanhoihin myytteihin ja stereotypioihin, joiden voi sanoa väitöskirjan ja sen saaman julkisuuden kautta vahvistuvan entisestään. Olen identifioinut ongelman tutkimuksen lähestymistavassa ja toteutuksessa osittain kysymyksenä tutkijan positiosta, ymmärryksestä ja tietämyksen tasosta suhteessa tutkimuskohteeseensa, osittain kysymyksenä valitun teorian käytettävyydestä tässä tutkimuksessa. Monet Heikkilän tekemistä suomenruotsalaisuutta koskevista yleistyksistä näyttävät perustuvan riittämättömään tietämykseen kyseisestä ryhmästä. Kuten olen osoittanut, johtopäätöksiltä monissa tapauksissa puuttuu tieteellinen kattavuus.