Pitääkö historian olla jännää, jotta se kiinnostaa – ja minkä kustannuksella?

Kirjoittajat

• Karoliina Sjö Turun yliopisto, kulttuurihistoria

DOI: https://doi.org/10.37449/ennenjanyt.102406

Avainsanat:

Historian jännät naiset, kritiikki, kollektiivinen elämäkerta, tietokirjallisuus, naisten historia, eettinen tiedon tuottaminen

Abstrakti

Viime aikoina hurjaan suosioon kiirinyt toimittaja Maria Petterssonin projekti Historian jännät naiset herättää monenlaisia ajatuksia. Sosiaalisesta mediasta lähtenyt ja lopulta joukkorahoituksen avulla kirjaksi (2020), sittemmin myös podcastiksi, muodostunut projekti nostaa esiin erilaisia aiemmin historian varjoon ja unohduksiin jääneitä naisia ja heidän tarinoitaan. Kirja noudattelee perinteisen kollektiivisen elämäkerran kaavaa ja sisältää lukuisia pienoiselämäkertoja, jotka on jaoteltu teemoittain seitsemään eri kategoriaan, joita ovat: tiedenaiset, hallitsijat, taiteilijat ja urheilijat, aktivistit ja toisinajattelijat, rikolliset ja virkavalta, sotilaat ja vakoojat sekä tutkimusmatkailijat ja seikkailijattaret. Kollektiivisten elämäkertojen historia on lähes yhtä pitkä kuin yksilöelämäkertojenkin ja se ulottuu vähintään antiikin aikaan. Modernin elämäkerran muoto alkoi puolestaan syntyä 1600- ja 1700-lukujen taitteessa, ja jo silloin alkoi ilmestyä myös joitakin pelkästään naisille omistettuja kollektiivisia biografioita. Sittemmin naisia ja heidän historiaansa on käsitelty esimerkiksi erilaisissa tiede- ja tietokirjoissa yhä runsaammin. Vaikka tiede- ja tietokirjat eroavat genreinä toisistaan, saattavat niiden väliset suhteet ja rajamaastot olla monesti myös häilyviä. Historian jännät naiset -teos on tarkoitettu kustantajan mukaan populaariksi tietokirjaksi, ja siitä puuttuvatkin selkeät ja systemaattiset viite- ja lähdetiedot. Yleisen hyvän käytännön mukaisesti tietokirjoihin kuuluu kuitenkin myös lähdeluettelo, joten sen puuttuminen tekee teoksen genrejaottelusta ja teoksessa esiintyvien tietojen todenperäisyyden arvioimisesta ongelmallisia.