Mistä uralistiikan sijatermit tulevat?
Suomen ja muiden uralilaisten kielten sijatermistön kehityksestä
Abstrakti
Tämä artikkeli tarkastelee sijaterminologian kehitystä uralilaisten kielten kuvauksissa (kieliopeissa ja lyhyemmissä teksteissä). Uralilaisten kielten kuvausten sijaterminologia pohjautuu laajempaan eurooppalaiseen kieliopinkirjoitustraditioon, jonka juuret ovat latinan kielioppitraditiossa. Tämä näkyy siinä, että varhaisimmat tutkimani kieliopit, 1600- ja 1700-luvuilla julkaistut suomen ja viron kieliopit, kuvaavat näiden kielten sijasysteemit latinan mallin mukaan käyttäen myös latinalaista sijaterminologiaa. Aikaa myöten, suomen kuvauksissa 1700- ja viron kuvauksissa 1800-luvulla, kielten sijasysteemin kuvaus muuttui kielten rakenteen mukaiseksi, mutta latinalaisperäinen terminologia jäi käyttöön. Myöhemmin, kun pääasiassa suomalaiset tutkijat alkoivat kuvata pienempiä uralilaisia kieliä, latinalaisperäinen terminologia siirtyi näiden kielten kuvauksiin.
Uralilaisten kielten sijaterminologian kehityksen tarkastelu avaa mielenkiintoisen ikkunan siihen, miten terminologiset innovaatiot leviävät tutkimusparadigmassa. Artikkeli esittelee sitä, kuinka useat pienempien uralilaisten kielten tutkijat mainitsevat kielenkuvauksissaan edeltäjiään, mikä osoittaa tutkimusparadigman jatkuvuuden. Toisaalta tutkimus osoittaa myös kohtia, joissa aiempi paradigma muuttuu. Merkittävimpiä tällaisia kohtia ovat Bartholdus Vhaëlin ratkaisu kuvata suomen sijasysteemi sen omista lähtökohdista 1700-luvulla, mikä johti varsinaisen latinalaisen terminologian muuttumiseen latinalaisperäiseksi, eli siirtymiseen latinankielisten sepitteiden käyttöön. Toinen tutkimuksessa ilmi tuleva merkittävä paradigman muutoskohta on M. A. Castrénin päätös yrittää mukauttaa komin ja marin paikallissijasysteemit suomalaiseen sisä-ulkojakoon, mikä näkyy hänen käyttämässään terminologiassa. Tämän virheellisen terminologisen valinnan jäljet ovat vieläkin näkyvissä esimerkiksi permiläisten kielten sijaterminologiassa.
Tutkimus kattaa ajanjakson ensimmäisistä suomen ja viron kieliopeista noin 1800-luvun puoleen väliin, jolloin sijaterminologia alkoi kaikkien uralilaisten kielten haarojen kuvauksissa vakiintua. Pääpaino on itämerensuomalaisten, mordvalaisten, marilaisten ja permiläisten kielten terminologian kehityksessä, mutta artikkeli sivuaa myös saamelaiskielten sekä Uralin itäpuolisten uralilaisten kielten terminologian kehitystä.
Where do case terms come from? The development of case terminology in Finnish and other Uralic languages
This paper examines the development of the terminology relating to grammatical case in descriptions (grammars and shorter texts) of the Uralic languages. The terminology of grammatical case in descriptions of the Uralic languages is based on the wider European grammar writing tradition, which has its roots in the Latin grammar tradition. This can be seen in the fact that the earliest grammars I have studied (the Finnish and Estonian grammars published in the 17th and 18th centuries) describe the case systems of these languages according to the Latin model, also using Latin case terminology. Later, in descriptions of Finnish from the 18th century and Estonian from the 19th century, the description of the case system changed to reflect the actual properties of these languages, though Latin-derived terminology remained in use. Later, when Finnish researchers began to describe smaller Uralic languages, Latin-derived terminology was transferred to the descriptions of these languages too.
Examining the development of the substitute terminology of the Uralic languages offers an interesting window into how terminological innovations spread throughout the research paradigm. The paper discusses how several researchers of smaller Uralic languages reference their predecessors in their language descriptions, showing the continuity of the research paradigm. On the other hand, research also shows points at which the paradigm changes. The most significant such points are Bartholdus Vhaël’s decision in the 18th century to describe the Finnish case system from outside the Latin model, which led to the actual Latin terminology becoming Latin-derived, i.e. to the use of Latin as the language of self-coined terms. Another significant paradigm shift revealed in the paper is M. A. Castrén’s decision to try to adapt Komi and Mari’s spatial case systems to the Finnish internal-external division, which is reflected in the terminology he uses. The traces of this incorrect terminological choice are still visible, for instance, in the case terminology of the Permic languages.
