Anaforinen nolla: Kielioppia ja affekteja
Abstrakti
Anaphoric zero: Grammar and affect [myös suomeksi] (englanti)
2/2008 (112)
Anaphoric zero: Grammar and affect
The article examines the syntactic and semantic properties of the anaphoric zero in spoken and written Finnish. Referentially, the zero is equivalent to the third person pronoun hn he/she or he they. However, the writers started out with the hypothesis that this does not necessarily hold for other possible kinds of meaning conveyed by the two different devices, the anaphoric zero and anaphoric pronouns. In standardised written language the conditions for use of the zero are fairly clear cut: within a sentence it is mainly used as an anaphoric device, but in a subordinate clause that precedes the main clause it is also used as a forward-looking, anticipatory anaphor. In spoken language as well as in literary prose the syntactic conditions are more flexible. During the course of the research, it was the literary texts that proved especially fruitful for understanding the implications involved in the use of the anaphoric zero.
In earlier work (e.g. Kalliokoski 1990; Heinonen 1995), it has been pointed out that the anaphoric zero typically ties two successive clauses together more tightly than a pronoun would. The writers are able to show that it does something else as well. In talk-in-interaction, it conveys the speakers commitment to and often affiliation with the previous speakers perspective and stance. In reported speech - both in spoken language and in literary dialogue - the zero can convey the speakers attitude concerning the thoughts of the person being referred to, for example irony and empathy.
The writers argue that when the zero represents one alternative in a paradigm it is empty only in (morpho)syntactical terms, not in terms of meaning. Whether the speaker chooses a pronoun (hn or he) or a zero, he/she makes a rhetorical choice. The zero alternative creates implications, expressing the speakers affective stance and attitude in relation to the characters in the story, or his/her interpretation of the speech, thought or behaviour of the co-participant or the story character that he/she is quoting.
It is striking that in more than 90 per cent of the 150 examples used, the verb is at the beginning of the utterance or turn. In the rest of the cases, the verb is often preceded by an epistemic adverb (varmaan definitely, tuskin hardly), or the utterance is formed as a fixed construction. The writers hypothesise that the grammar of the anaphoric zero should include verb initial position as one of its constitutive factors. This factor is typical both for co-ordinated and subordinated sentences of the standard written language that are governed by syntactic rules, and for the turn-initial expressions that arise from the speakers or narrators affective stance towards the matter at hand.
Auli Hakulinen Lea Laitinen
- - - - - - - - - - - -
Anaforinen nolla: Kielioppia ja affekteja
Artikkeli käsittelee anaforisen nollan syntaktisia ja semanttisia ominaisuuksia puhutussa ja kirjoitetussa suomessa. Referentiaalisesti nolla vastaa kolmannen persoonan pronomineja hän, he. Lähdimme kuitenkin siitä oletuksesta, että vastaavuus ei välttämättä koske niiden muita funktioita. Normitetussa kirjakielessä nollan käytön ehdot ovat jokseenkin selvät: virkkeen rajoissa se on anaforinen mutta päälausetta edeltävässä sivulauseessa myös eteenpäin katsova, ennakoiva anafora. Puhutussa kielessä samoin kuin kaunokirjallisessa proosassa anaforisen nollan syntaktiset ehdot ovat joustavammat. Varsinkin kaunokirjalliset tekstit osoittautuivat hedelmällisiksi yrittäessmme tutkimuksen kuluessa ymmrätää nollan käyttöön liittyviä implikaatioita.
Aikaisemmassa tutkimuksessa (Kalliokoski 1990, Heinonen 1995) on todettu, että anaforinen nolla sitoo kaksi perättäistä lausetta tiukemmin yhteen kuin pronomini. Omassa tutkimuksessamme voimme osoittaa sen tekevän muutakin. Keskustelupuheessa se välittää puhujan sitoutumista ja usein asettumista (affiliaatiota) edellisen puhujan perspektiiviin ja asennoitumiseen. Referoinnissa - niin vapaassa puheessa kuin kaunokirjallisessa dialogissakin - nolla voi tuoda esiin puhujan asennoitumisen puheenalaisen henkilön ajatuksiin, esimerkiksi ironisia tai empaattisia affekteja.
Väitämme siis, että kun nolla on yksi paradigman vaihtoehdoista, se on tyhjä vain (morfo)syntaktisesti, ei merkitykseltään. Käyttää puhuja sitten pronominia hän, he tai nollaa, hän tekee retorisen valinnan. Nollavaihtoehto luo implikaatioita, ilmaisee puhujan affektia ja suhtautumista kertomuksen henkilöön tai tulkintaa referoimansa puhekumppanin tai kertomuksen henkilön puheesta, ajattelusta tai käyttäytymisestä.
Huomiota herttää, että yli 90 %:ssa 150 esimerkistämme verbi on lausuman- tai vuoronalkuinen. Lopuissa tapauksista verbi edeltää usein episteeminen adverbi (varmaan, tuskin) tai lausumana on kiteytynyt konstruktio. Hypoteesimme on, että verbialkuisuus on anaforisen nollan kieliopin tärkeä piirre. Se on tyypillinen kirjoitetussa kielessä sekä rinnasteisille ja alisteisille virkkeille, joita säätelevät kirjakielen normit, että vuoronalkuisille ilmauksille, jotka ilmentävät puhujan tai kertojan affektista suhtautumista käsillä olevaan.
Auli Hakulinen Lea Laitinen
