Mikä subjekti on? [On the subject of subject in Finnish]
Abstrakti
Artikkeli tarkastelee suomen kielen subjektin kategoriaa ja sitä, miten se tulisi kuvata ja rajata suhteessa muihin syntaktisiin funktioihin. Tarkastelemme subjektia suhteessa lausetyyppeihin, ja pureudumme eräisiin ongelmallisiin subjektitapauksiin erilaisissa konstruktioissa. Pohdimme, onko kieliopin ja semantiikan näkökulmasta epäprototyyppinen subjekti poikkeava myös diskurssiominaisuuksiltaan. Tarkasteltavia kieliopillisia piirteitä ovat mm. sijanmerkintä, kongruenssi ja sanajärjestys, semanttisia seikkoja puolestaan mm. subjektin semanttinen rooli, sen suhde lauseen muihin elementteihin sekä sen semanttinen tehtävä koko lauseen tasolla. Viimeksi mainittu näkökohta liittyy etenkin siihen, millaiset suomen subjektit täyttävät subjektille kognitiivisessa kieliopissa esitetyn määritelmän eli toimivat lausetason muuttujana ja alkupisteenä, jonka näkökulmasta lauseen kuvaamaa tilannetta tarkastellaan. Alkupisteenä toimiminen rakentaa samalla sillan subjektien semanttisen ja diskurssitason tarkastelun väliin, sillä elementin toimiminen alkupisteenä voidaan käsittää yhtä hyvin semanttiseksi kuin diskurssipiirteeksi. Tärkeä diskurssipiirre on myös se, esitteleekö subjekti tarkoitteen ja viitataanko siihen diskurssissa uudestaan. Osoittautuu, että nämä ominaisuudet eivät aina käy yksiin ja että eri näkökulmien kautta tarkasteltuna subjektin kategoria näyttäytyy varsin erilaisena.
Pyrimme rakentamaan lauseenjäsennysmallia, joka ottaa huomioon niin elementtien kieliopilliset, semanttiset kuin diskurssipiirteet ja tarkastelee lauseenjäsenfunktioita osana kulloistakin kieliopillista konstruktiota. Argumentoimme verraten suppean subjektin rajauksen puolesta. Subjekti on lauseen semanttisena ja diskursiivisena alkupisteenä toimiva nominatiivimuotoinen NP, jonka kanssa predikaattiverbi kongruoi luvussa ja persoonassa. Subjekti on (lähes aina) verbin semanttinen ykkösargumentti. Subjekti esiintyy transitiivi-, intransitiivi- ja kopulalauseissa ja ilmaisee kognitiivisen kieliopin termein lausetason muuttujan. Subjekti on tavallisesti referentiaalinen ja sen tarkoite on useimmiten tuttu ja referentiaalisesti jatkuva – se ei siis jää kertamaininnan varaan vaan sitä seurataan diskurssissa pitempään.
Erotamme subjektista erilliseksi kategoriakseen ns. E-NP:n (existential NP), joka esiintyy eksistentiaalilauseessa tai tilalauseessa Se on substantiivilauseke tai (harvoin) adjektiivilauseke, joka on tavallisesti verbin semanttinen ykkösargumentti muttei laukaise kongruenssia eikä omaksu alkupisteen tai lausetason muuttujan tehtävää. Sen sijamerkintä vaihtelee nominatiivin ja partitiivin välillä riippuen sen omista jaollisuuteen ja kvantifiointiin liittyvistä ominaisuuksista sekä lauseen kielteisyydestä tai myönteisyydestä. E-NP on tyypillisesti referentiaalinen ja sen tarkoite on tavallisesti uusi. Tarkoitetta ei yleensä seurata diskurssissa pitempään. Etenkin ei-referentiaaliset e-NP:t voivat esiintyä kieltolauseessa myös nominatiivissa. E-NP:n tyypillinen sijainti on verbinjälkeinen.
---
On the subject of subject in Finnish
This article examines the category of the subject in the Finnish language and explores ways in which it can be described and defined in relation to other syntactic functions. The authors examine the subject in relation to a variety of different clause types and give detailed analyses of certain problematic constructions. The authors pose the question as to whether a non-prototypical subject (from a grammatical and semantic perspective) can also be deviant as regards its discourse properties. Among the grammatical features examined are case marking, agreement and syntax, semantic considerations (e. g. the semantic role of the subject), its relation to other sentence elements and its semantic function as regards the sentence as a whole. The latter perspective is particularly linked to the question of which Finnish subjects fulfil the role of the subject as defined in cognitive grammar, i. e. which function as a clause-level trajector and as a starting point for the construal of the relationship and its participants. The starting point function of the subject creates a bridge between the semantic and discourse level, as the starting point function can be viewed both as a semantic and a discursive feature. One important discourse feature is whether the subject introduces a referent and whether that referent is mentioned again later in the discourse. It is apparent that the syntactic, semantic and discourse properties typical of subjects do not always co-occur and therefore, the category of the subject appears rather different depending on which properties are given more weight.
The authors seek to establish a model which takes into consideration such grammatical, semantic, and discursive features of the sentence and which examines syntactic functions as part of each respective grammatical construction. The model argues for a relatively narrow definition of the subject. The subject is viewed as the sentence’s semantic and discursive starting point which functions as a nominative NP and with which the predicate verb agrees in number and person. The subject is (almost always) the semantic first argument of the verb. The subject can appear in transitive, intransitive, and copulative sentences and expresses the clause-level trajector in terms of cognitive grammar. The subject is typically referential and its referent is usually a given and referentially continuous, i.e. it is not mentioned only once but is tracked throughout the discourse.
Separate from the subject, the authors postulate a syntactic category which they entitle the E-NP (‘existential NP’) – an element that appears in either an existential clause or a state clause. It can be a noun phrase or (more rarely) an adjectival phrase, which is normally the semantic first argument of the verb, though it does not trigger agreement, and it assumes neither the role of the starting point nor of the clause-level trajector. Its case marker fluctuates between the nominative and the partitive case, depending on such matters as its own features relating to countability and quantification, as well as on whether the sentence is affirmative or negative. The E-NP is typically referential and its referent is normally new. Indeed, the referent is not usually tracked further in the discourse. Non-referential E-NPs in particular can appear in the nominative case in negative clauses. The typical position of the E-NP is after the verb.
