Suomen kielen imperatiivi – yksi paradigma, kaksi systeemiä [The imperative in Finnish – one paradigm, two systems]
Abstrakti
Suomen imperatiivia voidaan tarkastella ainakin kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin sitä voidaan lähestyä morfologiasta käsin. Näin muodostuu paradigma, joka koostuu imperatiivin preesensin (ja perfektin) persoonamuodoista. Imperatiiviparadigma on liitetty verbintaivutuksen kuvauksessa modusten yhteyteen. Tätä näkökulmaa kutsutaan artikkelissa synkronis-morfologiseksi. Toinen näkökulma on se, että imperatiivia tarkastellaan vuorovaikutuksesta ja siinä syntyneistä syntaktisista konstruktioista käsin. Tätä näkökulmaa kutsutaan diakronis-vuorovaikutukselliseksi.
Puheaktipersoonien imperatiivimuodot ovat osa syntaktista imperatiivikonstruktiota, lyhyesti imperatiivilausetta. Sen skeemaan kuuluvat mm. seuraavat muotoseikat: subjektilausekkeettomuus (mutta ei subjektittomuus), finiitin imperatiivimerkintä ja se, että totaaliobjektia ei merkitä n-akkusatiivilla. Merkityksen näkökulmasta imperatiivilause ilmaisee (1) puhujan tahtoa (2) saada puhutellussa aikaan toiminnallinen reaktio. Tätä kompleksista interaktiivista merkitystä kutsutaan artikkelissa velvoitus¬tahdoksi. Imperatiivilauseella luodaan siis velvoitustahtosuhde puhujan ja puhutellun välille. Imperatiivi¬konstruktion synnyn taustalla on fundamentaalinen syy: se, että puhuja saa omat tarpeensa tyydytetyksi muiden ihmisten avulla. Imperatiivilause onkin lapsen ensimmäisiä konstruktioita, ja fylogeneettisestä näkökulmasta imperatiivi on vanhimpia kielenaineksia.
Imperatiivilauseen ja imperatiiviparadigman suhde on se, että ensin on syntynyt lausekonstruktio ja vasta sen jälkeen paradigma on täydentynyt sellaiseksi kuin se nykystandardisuomessa on. Imperatiivin 3. persoonien muodot ovat syntyneet imperatiivikonstruktion pohjalta, mutta konstruktion alkuperäistä merkitykstä niissä on vain osa: modaalinen toimintatahdon merkitys (joka voi tilanteisesti toki saada myös puhuteltua velvoittavan, direktiivisen tulkinnan). 3. persoonien imperatiivimuodot ovat siis osa morfologisten modusten järjestelmää, ja lauseet, joissa ne esiintyvät, ovat deklaratiivilauseita. Imperatiivin asema modusjärjestelmässä on toki erityinen siinä mielessä, että moduksena se ei muodosta täyttä paradigmaa. Kiinnostavan vertailukohdan antaa tässä kohtaa unkari, jonka imperatiivi on kehittynyt pitkälti samoin kuin suomen mutta jossa se on levinnyt kaikkiin persooniin, myös yksikön 1:seen. Unkarin morfologinen imperatiivi onkin kehittymässä – ja pitkälti jo kehittynytkin – eräänlaiseksi subjunktiiviksi.
---
The imperative in Finnish – one paradigm, two systems
The Finnish imperative can be examined from at least two different perspectives. Firstly, from the perspective of morphology, it can be regarded as a paradigm consisting of the personal forms of the present (and the perfect). This is reflected in traditional descriptions of the Finnish verb, which treat the imperative as one of the (morphologically defined) moods. The writer calls this perspective the ‘synchronic-morphological’ perspective. Secondly, the imperative can be examined from the perspective of interaction and the syntactical constructions that emerge within such interaction. This the writer calls the ‘diachronic-interactive’ perspective.
The imperative forms realising speech act roles (i.e. 1st and 2nd person roles) are part of a syntactic imperative construction, i.e. an imperative clause. The imperative clause schema includes the following formal features: the lack of a subject phrase (though not the lack of a subject), the imperative marking on the finite verb, and, if there is a total object, the object is not marked with the n-accusative. From a semantic perspective, the imperative clause expresses (1) the speaker’s desire to (2) make the addressee perform an action. The author refers to this complex interactive meaning as an ‘obligating desire’. The imperative clause, thus, construes a speaker–addressee relationship based on such an ‘obligating desire’. There is a fundamental reason for the development of the imperative construction, namely that the speaker’s needs are satisfied with the help of other people. The imperative clause is one of the first constructions that children learn, and from a phylogenetic perspective it is one of the earliest linguistic forms.
The relationship between the imperative clause and the imperative paradigm is such that the 1st and 2nd person clause construction was created first and only afterwards was the paradigm completed with 3rd person forms. The third-person forms carry only part of the meaning of the original imperative construction, namely the modal meaning of the speaker’s desire for action (which, depending on the context, may also be given the directive interpretation of obliging the addressee). Third-person imperative forms are therefore part of the mood system, and the clauses in which they appear are declarative clauses.
The role of the imperative within the mood system is nevertheless different in that, as a mood, its paradigm remains incomplete. An interesting point of comparison in this respect is Hungarian. The Hungarian imperative has developed largely as it has in Finnish, but in Hungarian the imperative has spread to all persons, including the first-person singular. The morphological imperative in Hungarian is developing – and, indeed, has already developed to a large extent – into a kind of subjunctive.
