Yhteistoiminnallisen oppimisen teoreettista taustaa

• Saara Repo-Kaarento Espoon kaupungin työväenopisto https://orcid.org/0000-0001-7938-1392

DOI: https://doi.org/10.33336/aik.96920

Avainsanat: opettaja-oppilassuhde [http://www.yso.fi/onto/yso/p1050], vuorovaikutus [http://www.yso.fi/onto/yso/p10591], ryhmätyö [http://www.yso.fi/onto/yso/p4079], opiskelu menetelmän mukaan [http://www.yso.fi/onto/yso/p6558],

Abstrakti

Artikkelissa käsitellään yhteistoiminnallisen oppimisen menetelmän teoreettista ja historiallista taustaa ja erityisesti sen sosiaalipsykologisia kytkentöjä. Yhteistoiminnallisella oppimisella käsitetään lähinnä amerikkalaisten David ja Roger Johnsonin kehittämää menetelmää, jossa opettaja rakentaa oppimistapahtuman siten, että oppilaiden välille syntyy positiivinen riippuvuus. Opiskelu tapahtuu pääasiallisesti 2–4 hengen ryhmissä ja opettaja toimii lähinnä oppimisen ohjaajan roolissa. Menetelmä pohjautuu amerikkalaisen sosiaalipsykologi Morton Deutschin teoriaan sosiaalisesta riippuvuudesta (social interdependence). Deutsch puolestaan on työskennellyt sosiaalipsykologian klassikoksi luokitellun Kurt Lewinin 1940-luvulla perustamassa ns. ryhmädynamiikan tutkimuksen koulukunnassa. Sosiaalista riippuvuutta on Deutschin mukaan kahdenlaista: positiivista ja negatiivista. Jos yksilöiden tavoitteet ovat positiivisesti riippuvaisia toisistaan, ryhmän työskentelyä sävyttää yhteistoiminta. Jos taas yksilöt ovat negatiivisesti riippuvaisia toisistaan, kilpailu yksilöiden välillä korostuu. Yksilöllisesti työskennellessään ihmisten välillä ei ole riippuvuutta, he ovat itsenäisiä, mutta yksin. Lopuksi pohditaan, mitä yhteistoiminnallisen oppimisen soveltaminen vaatii opettajalta.