Luottamuksen horjuttajat ja modernin korun kumppanit. Synteettiset jalokivet Kultaseppien lehdessä julkaistuissa tukkuliikkeiden mainoksissa vuosina 1926–1959

Kirjoittajat

• Mia Haittoniemi Turun yliopisto, kulttuurihistoria

DOI:

https://doi.org/10.37449/ennenjanyt.146946

Avainsanat:

Muotoilu, taideteollisuus, koruhistoria, jalokivet, tukkukaupan historia, kultasepänala, moderni koru, Finnish Design, materiaalisuuden historia, design, jewellery history, advertising, wholesale trade, man-made gemstones, laboratory-grown gemstone, modern jewellery, material culture

Abstrakti

Artikkeli tutkii synteettisiä jalokiviä tukkumainonnan kautta ja kysyy, millaisia merkityksiä ne saivat mainoksissa, joita julkaistiin Kultaseppien lehdessä vuosina 1926–1959. Synteettiset jalokivet ovat laboratoriossa kehitettyjä ja tehtaissa valmistettuja mineraaleja, joiden tunnistaminen ja erottaminen luonnossa syntyneistä jalokivistä vaatii erikoisosaamista ja -laitteita. Suomessa synteettiset jalokivet yleistyivät kultasepäntuotteissa 1920-luvun loppuun mennessä. Aineiston lähiluku kertoo, että synteettisiä jalokiviä mainostettiin Kultaseppien lehdessä vuosina 1928–1935 sekä 1950-luvulla, jolloin mainonta oli erityisen runsasta. Artikkeli esittää, että synteettiset jalokivet toivat esiin puutteita kultasepänalan toimijoiden jalokivitiedoissa ja korostivat siksi luottamuksen merkitystä tukkukaupan osapuolten välillä. Lisäksi 1950-luvulla edullisilla synteettisillä jalokivillä oli merkittävä rooli kultasepänalan ponnistaessa sotavuosien materiaalipulasta kohti modernia suomalaista korua ja nykyaikaista sarjatuotantoa. Artikkeli laajentaa käsitystä marginaalisena pidettyjen synteettisten jalokivien merkityksestä ja liittää ne osaksi modernisoituvaa ja yhä keinotekoisemmaksi muuttuvaa jokapäiväistä tavaramaailmaa. Tutkimus auttaa myös ymmärtämään ajankohtaisia synteettisiin jalokiviin liittyviä kysymyksiä, kuten suhtautumista synteettisten timanttien yleistymiseen korutuotannossa 2020-luvulla.            

The article examines synthetic gemstones through wholesale advertising published in Kultaseppien lehti during 1926–1959 and explores meanings created by it. Synthetic gemstones are created in laboratories and mass-produced in factories. Identifying them and distinguishing them from natural gemstones requires special expertise and equipment. In Finland, synthetic gems became mundane in jewellery making by the end of the 1920s. A close reading of the data shows that in Kultaseppien lehti, synthetic gemstones were first advertised between 1928 and 1935 and again in the 1950s, when advertising was particularly frequent. The article suggests that synthetic gemstones highlighted the gaps in the gemstone knowledge of those involved in the jewellery trade and, by doing so, underlined the importance of trust between the parties involved in the wholesale trade. Moreover, during the 1950s, low-cost synthetic gemstones played an important role in the jewellery industry's push through the material shortage created by the war years towards the success of modern Finnish jewellery and mass production. In addition, the article helps to understand current issues related to synthetic gemstones, such as the effect of the expanding number of synthetic diamonds in jewellery production in the 2020s. 

 

 

Lähdeviitteet

* Artikkelin linkit on tarkistettu 18.11.2024

Mainos, Kelloyhtymä Oy, Kultaseppien lehti (Ksl), 1/1955, 24.

’Keinotekoinen’ voi viitata myös esim. lasiin tai muoveihin, jotka jäljittelevät vain kiven ulkoasua. ’Synteettinen’ kertoo, että kiven koostumus ja rakenne ovat luonnossa syntyneen vastineensa kaltaisia. Nyk. kansainvälinen kultasepänalan kattojärjestö CIBJO suosittelee termejä ’synteettinen’, ’laboratoriossa kasvatettu’ tai ’laboratoriossa luotu’ (synthetic, laboratory-grown, laboratory-created). The World Jewellery Confederation, The Gemstone Book. CIBJO Coloured Stone Commission 22.12. 2022. The Blue Books, (2022), 18–19. https://cibjo.org/wp-content/uploads/2023/01/22-12-22-Official-Gemstone-Book.pdf.

Mainos-sana syntyi Suomen Kuvalehden järjestämän yleisökilpailun tuloksena vuonna 1928 korvaamaan sanaa reklaami. Visa Heinonen, ”Mainonnan amerikkalaiset juuret ja muita näkökulmia mainonnan historiaan,” Kansantaloudellinen aikakauskirja 95, 2 (1999): 380, https://www.taloustieteellinenyhdistys.fi/images/stories/kak/kak21999/kak21999heinonen.pdf.

Kultaseppien lehdessä käytettiin sanaa ilmoitus, ja reklaami-sanakin näkyi ajoittain 1920–1930-luvuilla. Mainos-sanaa lehdessä käytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1928, minkä jälkeen se alkoi yleistyä ’ilmoituksen’ rinnalla. Tässä artikkelissa käytän sanoja ’ilmoitus’ ja ’mainos’ toistensa synonyymeinä.

Suomalaisen jalokivikirjan mukaan korundia alettiin valmistaa kaupallisiin tarkoituksiin vuonna 1902, spinelliä 1928, rutiilia 1948 ja strontiumtitanaattia 1954. Uuno Aarne, Käytännön jalokivitietoutta (Helsinki: WSOY, 1963), 46. Synteettinen smaragdi saavutti Suomen ilmeisesti vasta sotien jälkeen. Ks. Herbert Tillander, ”Synteettinen smaragdi,” Ksl, 8/1938, 119. Kansalliskirjaston digitaalinen kokoelma, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/996856?page=9.

Synteettisiin jalokiviin liittyvän sanaston kehityksestä ks. Mia Haittoniemi, ”Kopioita, korvikkeita ja aidon veroisia? Synteettiset jalokivet suomalaisissa kultasepän ammattioppaissa ja jalokivikirjoissa 1900-luvun alusta 1960-luvulle,” Tekniikan Waiheita (käsikirjoitus hyväksytty julkaistavaksi).

Heidi Hakkarainen, Heidi Kurvinen, Petri Paju, Hannu Salmi ja Satu Sorvali, ”Digitoidut sanoma- ja aikakauslehdet lähdeaineistona,” teoksessa Kulttuurihistorian tutkimus. Lähteistä menetelmiin ja tulkintaan, Cultural History – Kulttuurihistoria 17, toim. Rami Mähkä, Marika Ahonen, Niko Heikkilä, Sakari Ollitervo & Marika Räsänen (Turku: Kulttuurihistorian seura, 2022), 108–109.

Palaan aiheeseen tässä artikkelissa 1950-luvun mainonnan yhteydessä.

Marianne Aav, “Simplicity and Materialism in the Design of Finnish Jewelry and Metalwork,” teoksessa Finnish modern design. Utopian Ideals and Everyday Realities, 1930–1997, toim. Marianne Aav & Nina Stritzler-Levine (New Haven: The Bard Graduate Center for Studies in the Decorative Arts and Yale University Press, 1998), 162–165.

Pekka Korvenmaa, Taide & teollisuus. Johdatus suomalaisen muotoilun historiaan. Taideteollisen korkeakoulun julkaisu B 88 (Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu, 2009), 322.

Helena Pahlman ja Esko Timonen, ”Johdanto. Onko suomalaisella korulla tunnusmerkkejä?” teoksessa Suomalainen koru. toim. Helena Pahlman, Lars Pahlman, Tuula Poutasuo, Päivi Ruutiainen, Ulla Tillander-Godenhielm ja Esko Timonen (Helsinki: Tammi, 2016), 10.

John Haycraft, Finnish Jewellery and Silverware. An introduction to contemporary work and design (Helsinki: Otava, 1962), 7–10. Haycraftin kirja(nen) oli ensimmäinen teos, joka esitteli suomalaisten kultaseppien uusia koruja. Aav ”Simplicity,” 175 viite 1. Haycraft oli taustaltaan kieltenopettaja. Vuonna 1969 hän opetti englantia Urho Kekkoselle toimien samalla tiedusteluroolissa Britannian ulkoministeriön hyväksi. Mikko Virta, Salainen kanava länteen. Urho Kekkonen ja lännen tiedustelu kylmässä propagandasodassa (väitöskirja, Helsinki: Helsingin yliopisto, valtiotieteellinen tiedekunta 2022), 208–209, http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-7062-0. Haycraftin yhteys korumuotoiluun on toistaiseksi selvittämättä.

Akateemikko, muotoilija Bertel Gardbergiä pidetään modernin suomalaisen hopeasepäntyön isänä, jonka työskentelyn kulmakiviä olivat materiaalilähtöisyys sekä vahva käsityöläisyyden ja laadun arvostus. Eeva Viljanen, ”Gardberg, Bertel,” Kansallisbiografia-verkkojulkaisu, Studia Biographica 4 (Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997–), http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-008494.

Kauppi tunnetaan erityisesti Kupittaan Kulta Oy:n modernien, sarjavalmisteisten korumallien suunnittelijana. Eeva Viljanen, ”Kauppi, Elis,” Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4 (Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997–) , http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-008490.

Rislakki suunnitteli 1950-luvulla koruja Kalevala Korulle ja Westerback Oy:lle. Raimo Fagerström, ”Perinteisestä kultasepäntyöstä korutaiteilijoihin,” teoksessa Koru Suomessa toim. Marianne Aav & Eeva Viljanen (Helsinki: Designmuseo, 2012), 103.

Rajalin loi uraa hopeaseppänä ja toimi mm. Kalevala Korun taiteellisena johtajana ja malliston uudistajana. Hän oli Gardbergin oppilas. Eeva Viljanen, ”Rajalin, Börje,” Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4 (Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– ), http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-008491.

Aav, “Simplicity,” 165–167. Moderniin koruun oli Suomessa saatu kosketus jo vuonna 1939, jolloin Artekissa oli esillä kuvanveistäjä Alexander Calderin koruja. Marianne Aav, ”Koru – taidetta,” teoksessa Suomalainen koru=Finnish Jewellery=Finlandesa Joya, toim. Kaarin Bonde Jensen ja Eija Mäkelä (Helsinki: Eija Mäkelä &Karin Bonde Jensen, 2003), 123.

Marianne Aav, “Korutaide. Nuori ilmiö Suomessa,” teoksessa Koru Suomessa, toim. Marianne Aav ja Eeva Viljanen (Helsinki: Designmuseo 2012), 196.

Tuula Poutasuo, ”Sota-ajasta jälkimodernismiin,” teoksessa Suomalainen hopeataide, toim. Tuula Poutasuo (Kirjayhtymä, 1989), 85.

Fagerström, “Perinteisestä kultasepäntyöstä korutaiteilijoihin,” 116.

Muriel Wilson,”Revitalising jewellery design. The international exhibition of modern jewellery 1890–1961,” The Journal of the Decorative Arts Society 1850 – The Present, no. 33 (2009): 72, http://www.jstor.org/stable/41809411. Ks. myös Graham Hughes, Modern Jewelry. An International Survey 1890–1963 (London: Studio Books London, 1963).

Weckström osallistui sormuksilla Satulinna, Saari ja Paviljonki. Björn Weckström, Mitt liv som Björn (Helsinki: Bazar Kustannus Oy, 2018), 67. Weckströmin mukaan Lontoon näyttely vaikutti häneen vahvasti ja innoitti kyseenalaistamaan korumuotoilun rajoja jatkossa. Frances Parton and Dora Thornton, A World of Invention, Rings from the Goldsmiths’ Company Collection 1961–2022 (London: The Goldsmiths’ Company, 2022), 44. Wirkkala asetti esille pienoisveistokset Piispan sinetti ja Isän Poika. Marianne Aav, ”Kosketeltavaa kauneutta: metallin muotoilija,” teoksessa Tapio Wirkkala ajattelevat kädet, toim. Marianne Aav ja Eeva Viljanen, 2. painos (Helsinki: WSOY 2000), 168–169. Helsingin Sanomien mukaan esillä oli myös Börje Rajalinin hopeahimmeli ja näyttelyyn lähettivät töitään Bertil Gardberg, Paula Häiväoja, Saara Hopea, Elis Kauppi, Eero Rislakki, Jan Salakari ja Sakari Vapaavuori. ”Suomalaisten muotoilijoitten töitä Lontoon korunäyttelyssä,” Helsingin Sanomat 26.10.1961, 9 ja 20, Kansalliskirjaston digitaalinen kokoelma, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2539182?page=9 ja https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2539182?page=20.

Kirsi Vainio-Korhonen, Kultaa ja hopeaa mestarien työkirjoissa: Suomen kultasepäntyö Ruotsin ajan lopulla valtakunnallista taustaa vasten. Historiallisia tutkimuksia (väitöskirja, Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1994), 10–13; Päivi Ruutiainen, Onko puhelinkoppi koru? Nykykoru taiteen kentällä. Acta Electronica Universitatis Lapponiensis 97 (väitöskirja, Lapin yliopisto, 2012), 54–55.

Petra Ahde-Deal, Women and Jewelry. A Social Approach to Wearing and Possessing Jewelry. Aalto University publication series, doctoral dissertations 1/2013 (väitöskirja, Helsinki: Aalto University, 2013); Ruutiainen, Onko puhelinkoppi koru, 2012; Visa Immonen, Golden moments: artefacts of precious metals as products of luxury consumption in Finland c. 1200–1600. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae (Väitöskirja, Suomen keskiajan arkeologian seura, 2009); Kärt Summatavet, Folk Tradition and Artistic Inspiration. A Woman’s Life in Traditional Estonian Jewelry and Crafts as Tiold by Anne and Roosi (väitöskirja, Helsinki: University of Art and Design Helsinki, 2005); Ulla Tillander-Godenhielm, The Russian Imperial Award System during the Reign of Nicholas II 1894–1917. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 113 (väitöskirja, Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys, 2005); Petteri Ikonen Arjen trilogia – Korutaide taiteen tekemisen ja kokemisen välineenä. Kymenlaakson ammattikorkeakoulun julkaisuja. Sarja D. Nro 2 (väitöskirja, Kymenlaakson ammattikorkeakoulu, 2004); Vainio-Korhonen, Kultaa ja hopeaa mestarien työkirjoissa, 2012.

Esim. Marcia Pointon, Brilliant Effects. A Cultural History of Gem Stones and Jewellery (New Haven: Yale University Press, 2009); Gems in the Early Modern World. Materials, Knowledge and Global Trade, 1450–1800. Eds. Michael Bycroft & Sven Dupré. (Palgrave Macmillan Cham, 2018), https://doi.org/10.1007/978-3-319-96379-2.

Tarkastelin niitä pro gradu -tutkielmassani. Mia Haittoniemi “Niitä saa nykyään myös keinotekoisina.” Synteettisten jalokivien merkityksen muodostuminen 1900-luvun alun Suomessa (pro gradu, Turku: Turun yliopisto, 2013).

Visa Immonen, ”Taiteen, käsityön ja kulutuksen punoksia – Suomalaisen hopeahistorian tutkimuksen 120 vuotta,” Ennen ja nyt 6, 2 (2006): 10–24, https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/108327/63347.

Rafael Blomstedt, ”Suomen taideteollisuus ja koristetaiteilijan liitto Ornamo,” Koristetaiteilijain liitto Ornamon vuosikirja 1/1927 (Porvoo: WSOY, 1927), 14, Kansalliskirjaston digitaalinen kokoelma, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1134944?page=16 ; Myös Ksl 1/1927, 19, Kansalliskirjaston digitaalinen kokoelma, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/965725?page=21.

Tunnettuja mainostutkimuksen yleisesityksiä ovat Visa Heinonen ja Hannu Konttinen, Nyt uutta Suomessa! Suomalaisen mainonnan historia. (Helsinki: Mainostajien liitto, 2001); Päivi Hovi, Mainoskuva Suomessa. Kehitys ja vaikutteet 1890-luvulta 1930-luvun alkuun. Taideteollisen korkeakoulun julkaisusarja A8 (Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu, 1990).

Ks. Esim. Harri Kalha, Muotopuolen merenneidon pauloissa. Suomen taideteollisuuden kultakausi: mielikuvat, markkinointi ja diskurssit (väitöskirja, Suomen Historiallinen Seura ja Taideteollisuusmuseo, 1997); Minna Sarantola-Weiss, Sohvaryhmän läpimurto. Kulutuskulttuurin tulo suomalaisiin olohuoneisiin 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa (Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003); Jukka Kortti, Modernisaatiomurroksen kaupalliset merkit. 60-luvun suomalainen televisiomainonta (väitöskirja, Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003), https://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-dor-000564; Maija Mäkikalli, Laatuhuonekaluja koteihin. Boman, moderni ja suomalaisen huonekalutaiteen murros 1920-luvulta 1950-luvulle. Suomalaisen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 125 (väitöskirja, Suomalaisen Muinaismuistoyhdistys: Helsinki, 2021), https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2021100149147.

Ks. esim. Jessica L. Ghilani, “DeBeers’ ‘Fighting Diamonds’: Recruiting American Consumers in World War II Advertising,” Journal of Communication Inquiry, 36, no. 3 (2012): 222-245, https://doi-org.ezproxy.utu.fi/10.1177/0196859912453320.

Elisabeth Vaupel, ”Edelsteine aus der Fabrik. Produktion und Nutzung syntetischer Rubine und Saphire im Deutschen Reich (1906–1925),” Technikgeschichte 82, (2015): 285–287, https://doi.org/10.5771/0040-117X-2015-4-273.

William Leiss, Stephen Kline, Sut Jhally and Jackie Botterill. Social Communication in Advertising: Consumption in the Mediated Marketplace. Revised by Jackie Botterill. 3rd edition, (New York: Routledge, 2005), https://ebookcentral.proquest.com/lib/kutu/reader.action?docID=1138612.

Vuonna 1926 ilmestyi vain näytenumero.

Ammattilehdet ovat talous- ja liike-elämän lehtien tyypillisimpiä edustajia, joiden tavoitteena on edistää yritysten yhteistoimintaa, ammattietuja ja -taitoa. Heikki Nuutinen, ”Talous- ja liike-elämän lehdistö,” teoksessa Suomen lehdistön historia 9. Erikoisaikakauslehdet, toim. Päiviö Tommila (Kuopio: Kustannuskiila 1991), 377. Kultaseppien lehti edusti työnantajan näkökulmaa, mutta laajan ammatillisen sisältönsä puolesta sitä voi mielestäni pitää myös ammattikuntalehtenä. Lehteä julkaisi aluksi Helsingin Kultaseppien Yhdistys, vuodesta 1929 Suomen Kultaseppien Liitto. Ksl 7/1928, 157. Kansalliskirjaston digitaalinen kokoelma, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/965736?page=11.

Iisakki Laati, 50 vuotta kultaseppien yhteistyötä, Suomen Kultaseppien Liitto 1905–1955 (Helsinki: Suomen Kultaseppien Liitto, 1955), 107. Ilmoitukset olivat ammattilehtien olennaista sisältöä ja yleensä lehtien kannattavuus nojasi ilmoitusmyynnistä saatuihin tuloihin. Nuutinen, ”Talous- ja liike-elämän lehdistö,” 400. Ammattilehtien kannattavuuden ja ilmoitusmyynnin suhteesta Nuutinen kirjoittaa varauksella vedoten lähdeaineiston niukkuuteen.

Samaa mainospohjaa käytettiin ehkä myös mainosmateriaalin puutteen, kustannusten ym. vuoksi.

Valokuvat yleistyivät suomalaisissa lehti-ilmoituksissa jo 1930-luvulla. Merja Salo ”Valokuva tavaran lumoissa” Teoksessa Varjosta. Tutkielmia suomalaisen valokuvan historiasta, toim. Jukka Kukkonen ja Tuomo-Juhani Vuorenmaa (Helsinki: Suomen valokuvataiteen museo, 1999), 153.

Laati, 50 vuotta kultaseppien yhteistyötä, 65. Laati arvioi vuonna 1955 lähes koko kultaseppäkunnan kuuluneen liittoon. Vuonna 1926 Kultaseppien liiton jäsenmäärä oli 57. Paavilainen, Suomen Kultaseppien Liiton 25-vuotishistoria. (Helsinki: Suomen Kultaseppien Liitto, 1930), 132.

Tarkastelen kultasepänalan tukkukauppaa yksityiskohtaisemmin väitöskirjaani liittyvässä myöhemmin julkaistavassa artikkelissa, joka perehtyy synteettisten jalokivien maahantuontiin jälleenrakennusajan Suomessa.

”Toimitus on suorittanut tutkimuksen,” Ksl 9–10/1951, 165.

Victoria Kelley,”’The All-Conquering Advertiser’? Magazines, advertising, and the consumer, 1880–1914,” teoksessa Design and The Modern Magazine. Ed. Jeremy Aynsley and Kate Forde (Manchester UK: Manchester University Press, 2007), 87–90.

Nimim. Monika, ”Suomalainen naiskultaseppä ja suomalaisia graniittikoruja,” Suomen nainen 10/1936, 138. Kansalliskirjaston digitaalinen kokoelma, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/899691?page=12.

Suomen Kultaseppien Liiton asiamies, ”Kiertokirje liiton jäsenille!,” Ksl 2/1930, 30. Kansalliskirjaston digitaalinen kokoelma, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/996771?page=8.

Nimim. Sorvari, ”Syyskuu,” Ksl 7/1934, 110. Kansalliskirjaston digitaalinen kokoelma, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/996811?page=16.

”Luettelo kultaseppä E. Nevanrannalta varastetuista tavaroista,” Ksl 4/1928, 79. Kansalliskirjaston digitaalinen kokoelma, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/965734?page=9.

Vuosien saatossa yrityksen yhtiömuoto vaihteli. Mainoksissaan yhtiö esiintyi nimillä Leo Gunnari, Leo Gunnarin perilliset, L. Gunnari ja Gunnari Oy.

”Uutisia,” Ksl 4–5/1943, 46. Kansalliskirjaston digitaalinen kokoelma, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/965741?page=16.

Mainos, Grün, Ksl 3/1927, 79. Kansalliskirjaston digitaalinen kokoelma, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/965729?page=33.

Suomen Kaupparekisteri: virallisen lehden liite, 13/1925, 48. Kansalliskirjaston digitaalinen kokoelma, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/962828?page=48.

”Ove Seidel,” Ksl 9/1938, 139. Kansalliskirjaston digitaalinen kokoelma, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/996857?page=13.

”Tukkukauppias Leo Gunnari 50-vuotias,” Suomen Kelloseppä, 2/1928, 65. Kansalliskirjaston digitaalinen kokoelma, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1108060?page=31; ”Uutisia”, Suomen Kelloseppä, 4/1929, 127. Kansalliskirjaston digitaalinen kokoelma, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1108071?page=33.

Haittoniemi, ”Kopioita, korvikkeita”.

”Liittomme uusi kunniajäsen kultaseppämestari, ekonomi Uuno V. Aarne 60-vuotias,” Ksl 8/1950, 139.

Esim. joulunumeroissa oli yleensä vain joulutervehdykset, tosin 1950-luvulla tuotemainonta niissäkin lisääntyi.

Mainos, Grün, Ksl 3/1928, 72. Aiemmin: ”Briljantteja, helmiä, helminauhoja, japan helmiä, safiireja, rubiineja, smaragdeja, aquamariineja y.m. y.m.,” Esim. Ksl 3/1927, 79.

”Varovaisuutta kiviä ostettaessa,” Ksl 3/1928, 58. Kansalliskirjaston digitaalinen kokoelma, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/965733?page=12. Kyseessä oli ilmeisesti akvamariinin värinen synteettinen jalokivi, joko korundi tai vastikään markkinoille tullut spinelli. Lähdeaineistoon tehty aikalaismerkintä viittaa siihen, että tekstin oli kirjoittanut Uuno Aarne.

Ibid.

”Varovaisuutta kiviä ostettaessa.,” Ksl 3/1928, 59.

Nimim. Monika, ”Suomalainen naiskultaseppä,” 139.

Johannes Aschan, Kultaseppien käsikirja (Helsinki: Otava, 1909), 282–284.

Esim. Aarne Laitakari, ”Eräitä piirteitä kultaseppien kursseilla pidetyistä mineralogian luennoista,” Ksl 2/1927, 37, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/965726?page=15; ”Tavallisimmat synteettiset jalokivet ja niitten uusin muunnos, tuleva muotikivi, vaalean vihreä safiri nk. Amaryl,” Ksl 1/1928, 12. Kansalliskirjaston digitaalinen kokoelma, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/965731?page=14.

Saksan Pforzheimissa toimiva yritys myi vuonna 1913 hiottua synteettistä rubiinia 6–8 RM/ka ja safiiria 8 RM/ka. Violetti safiiri maksoi 12 RM/ka, ”kaksivärinen (zweifarbig) safiiri” ja aleksandriitin värinen korundi 15 RM/ka. Hermann Michel, Die Künstlichen Edelsteine. Zweite wersentlich erweiterte Auflage (Leipzig: Wilhelm Diebener G.m.b.H, 1926), 340. Suurten synteettisten ja aitojen rubiinien hintaerosta Kultaseppien lehdessä: ”Niinpä esim. suuren kyyhkyverikiven [rubiinin halutuin väri] hinta on noin 500–1000 mk, kun luonnollinen kivi maksaisi noin 80,000 mk” J. Keturi, ”Timanttien, rubiinien ja safiirien keinotekoisesta valmistuksesta,” Ksl 4/1928, 86. Kansalliskirjaston digitaalinen kokoelma, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/965734?page=16. Aitojen jalokivien hintaan vaikuttavat koon lisäksi mm. kiven puhtaus, hionta, väri ja alkuperämaa.

Grün jatkoi säännöllistä mainontaa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta vuoteen 1945. Jalokiviä mainostettiin ajoittain, mutta synteettiset jalokivet mainittiin uudelleen vasta vuonna 1957.

Yritys mainosti koko tutkimusjakson ajan.

Mainos, Gunnari, Ksl 1/1930, 4, Kansalliskirjaston digitaalinen kokoelma, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/996768?page=6.

Vuoden 1934 mainoksissa niihin viitattiin lyhyesti: ”Oikeita & synteettisiä Kiviä,” Esim. Ksl 1/1934, 4.

Visa Heinonen, Talonpoikainen etiikka ja kulutuksen henki. Kotitalousneuvonnasta kuluttajapolitiikkaan 1900-luvun Suomessa. Bibliotheca Historica 33 (Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1998), 170–182.

Heinonen, Talonpoikainen etiikka, 251–256; Heinonen ”Näin alkoi kulutusjuhla. Suomalaisen kulutusyhteiskunnan rakenteistuminen,” teoksessa Hyvää elämää. 90 vuotta suomalaista kuluttajatutkimusta. toim. Kaarina Hyvönen, Anneli Juntto, Pirjo Laaksonen & Päivi Timonen (Helsinki: Kuluttajatutkimuskeskus & Tilastokeskus 2000), 14; Antti Häkkinen, Eila Linnanmäki & Pirkko Leino-Kaukiainen ”Suomi, johon suuret ikäluokat syntyivät,” teoksessa Suuret ikäluokat, toim. Antti Karisto (Tampere: Vastapaino, 2005), 64–65.

Heinonen ja Konttinen, Nyt uutta Suomessa!, 17.

Visa Heinonen, ”Muotoilu, kulutus ja hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen sotien jälkeisinä vuosikymmeninä,” teoksessa Rajaton muotoilu. Näkökulmia suomalaiseen taideteollisuuteen, toim. Paula Hohti (Helsinki: Teollisuustaiteen Liitto Ornamo, 2011), 153–158.

L. Viljanen ja V. Pinomaa, ”Silmäys Suomen Kultaseppien Liiton toimintaan ja kultaseppäalan ammatinharjoitukseen v. 1939,” Ksl 1–2/1940, 8. Kansalliskirjaston digitaalinen kokoelma, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/996870?page=8.

”Vielä on meillä melkein kaikkia alamme tuotteita myös kultatöihin tarvittavia i r t o k i v i ä.” Mainos, Gunnari, Ksl 5–6/1940, 44. Harvennus alkup. Kansalliskirjaston digitaalinen kokoelma, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/996872?page=12.

”Synteettisiä ja luonnonjalokiviä sekä helmejä, joita Te tarvitsette tilaus- ja varastotöihinne, saatte meidän suuresta varastostamme erittäin edullisiin hintoihin.” Mainos, Gunnari, Ksl 7–8/1940, 60. Kansalliskirjaston digitaalinen kokoelma, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/996873?page=12.

”Vaikeuksista ja tuontirajoituksista huolimatta saamme aina jotakin hankittua varastoomme.” Mainos, Gunnari, Ksl 6/1943, 50. Kansalliskirjaston digitaalinen kokoelma, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/965742?page=4.

Esim. Mainos, Gunnari, Ksl 6/1944, 66. Kansalliskirjaston digitaalinen kokoelma, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/965748?page=4.

Kupittaan Kullassa keksittiin koristaa näin Elis Kaupin koruja. Tuula Poutasuo, ”Matkalla modernismiin,” teoksessa Pahlman, Suomalainen koru, 120.

Tarkastelen synteettisten jalokivien maahantuontia 1940–1950-luvuilla väitöstutkimukseeni liittyvässä myöhemmin julkaistavassa artikkelissa.

Ksl 8/1949, 111.

Keväällä 1952 maahantuontiluvan sai 10 miljoonan frangin erä synteettisiä jalokiviä. Ksl 3/1952, 58. Mainonnan käynnistyminen liittynee tähän tuontierään.

Mainos, Jalotukku Oy, Ksl 5/1952, 94.

Puolijalokivi oli koruissa käytetty kivi, joka ei täyttänyt jalokiville asetettuja vaatimuksia (esim. kovuus, harvinaisuus). Jalokiviin luettiin yleensä ainakin timantti, rubiini, safiiri ja smaragdi, mutta raja ryhmien välillä oli häilyvä. Aschan, Kultaseppien käsikirja, 256. Nyk. korukivi.

Esim. ”Synteettisiä kiviä suoraan varastosta ja saapuvista toimituseristä.” Mainos, Jalotukku Oy, Ksl 6/1953, 115.

Mainos, Gunnari, Ksl 8/1953, 148.

Väritön spinelli on luonnossa harvinainen. Esim. Robert Webster & B. V. Anderson, Gems. Their

Sources, Descriptions and Identification. Fourth Edition (London: Butterworths, 1983), 135.

Lisäksi H. Tillanderin (1909–2006) mukaan lähes kaikki kaupan olleet valkosafiirit olivat synteettisiä. Herbert

Tillander, ”Jalokivet,” teoksessa Kultasepän käsikirja, toim. Uuno V. Aarne ja L.M. Viherjuuri

(Helsinki: Suomen Kultaseppien Liitto, 1945), 434. U. Aarnen mukaan kultaseppien keskuudessa

vallitsi ”’hällä-väliä-tyyli’ valkospinelleihin nähden. Useimmiten ne ilmoitetaan valkosafiireiksi

eikä yritetäkään käyttää niiden oikeata nimitystä – – – uusi tulokas myydään valkosafiirina, vaikka

se onkin synt. valkospinelli.” U. Aarne, ”Synteettisistä jalokivistä,” Ksl 1–2/1960, 17.

Ksl 5–6/1954, 131; Ksl 1/1954, 19.

”Kiviä: turkooseja 2–3,5 mm hyvä varasto, samoin eril. Synt. kiviä. Synt. valkospin. 5, 6 ja 7 mm sekä synt. rubineja 4, 5 ja 6 mm pian saapuvasta erästä.” Mainos, Jalotukku Oy, Ksl 4/1954, 103.

Jalotukku Oy, S. Korhonen Oy, Kello-Tuomi Oy, Suomen Kellosepät Oy, Tolvanen Oy, Kelloyhtymä Oy, Tauno Paronen Oy ja Gunnari. Yksittäisten mainosten määrä kaksinkertaistui edellisvuoteen nähden.

Kaksi oli Gunnarin ja yksi Kulta-Kontu Oy:n.

Mainos, Kulta-Kontu Oy, Ksl 6–7/1956, 13.

Näiden lisäksi mainostivat S. Korhonen, Suomen Kellosepät Oy ja Kellomiehet Oy.

Mainos, Grün, Ksl 2/1957, 19.

Joulunumeroita lukuun ottamatta.

Numeroissa 4/1957–2/1958.

Ksl 3/1957, 4.

Smaragdi, rutiili, lapis lazulin värinen synteettinen spinelli sekä tähtikorundit.

Mainos, Gunnari, Ksl 3/1957, 4.

Esko Timonen, ”Kultaseppänä Suomessa,” teoksessa Pahlman, Suomalainen koru, 43.

Mainos, Tauno Paronen Oy, Ksl 3/1955, takakannen sisäpuoli.

Mainos, Tauno Paronen Oy, Ksl 7/1959, 208.

Ks. Esim. Mainos, Kaunis Koru Oy, Helsingin Sanomat 301/1956, 2. Kansalliskirjaston digitaalinen kokoelma, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2521734?page=2. Myös spektroliitin suosio 1950-luvulla työllisti Parosen hiomoa.

Esim. Ksl 4/1958, 147.

Mainos, Suomen Kellosepät Oy, Ksl 4/1958, 119; myös 9/1958.

Mainos, Gunnari, Ksl 6/1959, 150.

Ksl 3/1959, 79.

Tuotekoodeja käyttivät mainonnassa ajoittain muutkin, mutta tulkintani mukaan Alppikullan mainonnassa ne olivat osa tyyliteltyä kokonaisuutta.

Ks. Ilta-Sanomat 92/1958, 10. Kansalliskirjaston digitaalinen kokoelma, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2381891?term=Gardberg&page=1.

Salo ”Valokuva tavaran lumoissa”, 149 ja 152.

Kalha, Muotopuolen merenneidon pauloissa, 139–141.

Ksl 6/1959, 175; 7/1959, 213; 8–9/1959, 249.

Kuitenkin esim. Kultakönni Oy käytti samoja Alppikullan tuotekuvia kuluttajamainonnassa ilmoittamatta kivien laatua. Ks. Suomen Kuvalehti 48/1959, 9. Tarkastelen synteettisten jalokivien kuluttajamarkkinointia väitöstutkimukseeni liittyvässä myöhemmin julkaistavassa artikkelissa.

Esim. Tapio Wirkkalan Tillanderin matkamuistokilpailuun suunnittelema tuhkakuppi nähtiin Oy Ato-Koru Ab:n mainoksessa vuonna 1949, mutta hänen nimeään ei mainittu. Mainos, Oy Ato-Koru Ab, Ksl 4–5/1949, 49.

”Suomalaisen korutaiteen uusimpia luomuksia,” Ksl 5–6/1958, 176.

Esim. Kupittaan Kulta Oy mainosti Elis Kaupin suunnittelemia koruja jo vuonna 1954. Mainos, Kupittaan Kulta Oy, Ksl 3/1954, takakannen sisäpuoli.

Tapio Wirkkala ja Bertel Gardberg hopeaesineineen saivat paljon näkyvyyttä Kultakeskus Oy:n ”Takoen taidetta” mainossarjassa vuosina 1957–1959. Ks. Esim. Ksl 3/1957, 7.

Ksl 8–9/1959, 249. Kultaseppämestari Olli Auvinen (1933–2007) kutsuttiin Alppikulta Oy:stä Lahden muotoiluinstituutin lehtoriksi vuonna 1965. Hän toimi Kultasepänalan laitoksen johtajana vuoteen 1995. Esko Timonen, ”Olli Auvinen,” Helsingin Sanomat 27.12.2007, https://www.hs.fi/muistot/art-2000002627581.html.

Pekka Korvenmaa, Taide & teollisuus. Johdatus suomalaisen muotoilun historiaan. Taideteollisen korkeakoulun julkaisu B 88 (Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu, 2009), 197–198.

Auvinen sai koulutuksensa Georg Buchertin (1909–1995) verstaalla. Buchert puolestaan opiskeli Fabergélle työskennelleen A. Tillanderin liikkeessä. Taiteellisen koulutuksen Auvinen hankki Ateneumin iltalinjalla.