Produktiivinen ilmaisutyyppi ja käyttöalan laajentuminen. Diakroninen tutkimus suomen kielen jA-johdoksista 1500-luvulta nykysuomeen [Productive expression type and extension of the domain: A diachronic approach to Finnish -jA...]
Abstrakti
Tekijännimet ovat ilmaisutyyppinä ja ilmiönä maailman kielissä yleisesti tunnettuja. Kysymys on tietyillä johtimilla muodostetuista ilmauksista, jotka tyypillisesti viittaavat ihmiseen. Käyttöalan semanttinen laajentuminen on tälle produktiiviselle ilmaisukeinolle ominaista. Tavallisesti johtimen käyttö laajenee alkuperäisestä ihmistarkoitteisesta merkityksestä muihin elollisiin olentoihin (esim. yliluonnolliset olennot, eläimet, kasvit) ja edelleen elottomiin tarkoitteisiin (välineet, laitteet). Ilmiötä voidaan tarkastella johdostyypin skeeman laajentumisena. Tässä artikkelissa selvitetään, kuinka suomen kielen omaperäisen jA-johtimen käyttö on muuttunut vuosisatojen kuluessa. Kysymys on deverbaalisesta johtimesta, jolla on tuotettu uutta sanastoa suomen kieleen sen kaikissa kehitysvaiheissa. Tutkimustehtävä edellyttää suhteellisen laajaa aineistoa, joka tuo esiin jA-johtimen käytössä aikojen kuluessa tapahtuneet muutokset. Varsinainen tutkimusaineisto sisältää 2 000 jA-johdosta ja on koostettu tekstikorpuksista ja sanakirjoista. Aineisto kattaa yli 450 vuoden mittaisen ajanjakson. Kirjallista käyttöä verrataan tutkimuksessa myös murreaineistoon.
Vanhimmassa kirjasuomessa jA-johtimella viitataan ainoastaan ihmiseen (esim. kalastaja, opettaja) sekä yliluonnollisiin ihmisenkaltaisiin tarkoitteisiin, kuten Jumalaan (esim. luoja). 1700-luvulta lähtien johtimen käyttö erilaisten laitteiden ja koneiden nimityksissä yleistyy (esim. hävittäjä, kaasuttaja ’kaasutin’). Merkitysalan laajentuminen viittaa vahvasti vierasperäisiin esikuviin. Muutoksista huolimatta johdostyypin alkuperäinen merkitys on säilynyt vuosisadasta toiseen ennallaan, sillä kaikki johdokset noudattavat alkuperäistä perusskeemaa: tarkoite itse on aktiivinen toimija. jA-johdinta ei tutkimusaineiston perusteella käytetä missään kirjakielen kehityksen vaiheessa välineennimitysten muodostimena. Tämä poikkeaa olennaisesti muun muassa monien indoeurooppalaisten kielten tekijännimien kehityksestä. Selityksenä voidaan pitää sitä, että suomessa on välineennimityksiä varten ollut oma in-johdin. Virallisen kielenhuollon rooli ei vaikuta jA-johtimen semanttisessa kehityksessä erityisen merkitykselliseltä.
---
Productive expression type and extension of the domain:
A diachronic approach to Finnish -jA derivatives from the 16th century to contemporary Finnish
As a concept and a phenomenon, agent nouns are widely known in languages. These are words formed with certain derivational affixes, typically referring to a person. This productive expression type typically relates to semantic extension. Usage generally extends from the original human meaning to encompass other animate creatures too (e.g. presences, animals, plants) on to inanimate objects (instruments, machines). The phenomenon can be observed as a scheme extension of the derivation type. This article examines how the use of the original Finnish -jA suffix, which has been used throughout its history to produce new vocabulary in Finnish, has changed over the centuries. The scope of this study requires relatively extensive research material in order to explore fully the ways in which the use of the derivational suffix -jA has developed over time. The main research data consists of 2 000 -jA derivatives and has been collected from text corpuses and dictionaries over a period of 450 years. Literary data is also compared to the data of Finnish dialects.
In the oldest literary Finnish, the -jA suffix is used only with derivatives referring to humans (e.g. kalastaja ‘fisher’, opettaja ‘teacher’) and ‘human’ presences like God (e.g. luoja ‘creator’). After the 18th century, the use of the -jA suffix in the names of devices and machines increased (e.g. hävittäjä ‘fighter’, kaasuttaja ‘carburettor’). It is clear that the models for impersonal agent nouns were provided by foreign languages. In spite of its semantic extension, the original scheme of the derivation type has not changed over the centuries. The most important matter is that the entity is an active player. Research data reveals that the -jA suffix is not used in the name of instruments in literary Finnish. This differs substantially from the corresponding development of several Indo-European languages. One reason for this is possibly the existence of the Finnish suffix -in, which has traditionally been used for instrument names. It seems that authoritative language planning has played no significant role in this progression.
