Suunvuoro
Abstrakti
Käsillä oleva Jarmo Harri Jantusen ja Sanni Surkan toimittama teemanumero tekee näkyväksi queer-kielentutkimusta ja ennen kaikkea queer-fennistiikkaa. Queer-kielentutkimus tarkastelee kriittisesti niitä kielellisiä käytänteitä, joilla tuotetaan heteronormatiivisuutta ja binäärisen sukupuolijaon luonnollisuutta. Vaikka queer käsitteenä pakenee normatiivisuutta, teemanumeron johdannossa toimittajat näyttävät, miten queer-kielentutkimuksen rajoja voidaan hahmottaa, ja analysoivat sen suhdetta esimerkiksi homo- ja lesbotutkimukseen ja toisaalta kielen ja sukupuolen tutkimukseen.
Heteronormatiivisuuden käsite on syntynyt angloamerikkalaisessa tutkimusperinteessä kuvaamaan sitä, miten heteroseksuaalisuus on vakiintunut kulttuuriseksi ja yhteiskunnalliseksi normiksi, jonka näkökulmasta muut seksuaalisuudet hahmottuvat poikkeuksiksi; heteronormatiivisuuden taustalla taas on keskeisesti oletus kahdesta, binäärisesti hahmottuvasta sukupuolesta. Jo Judith Butler korosti, että heteronormatiiviset ideologiat eivät ole välttämättömiä ja jatkuvia, vaan niiden ylläpito vaatii jatkuvaa työtä: esimerkiksi jokainen lehdessä julkaistu juttu – oli lehti sitten valtamediaa tai akateeminen julkaisu – osallistuu tiettyjen diskursiivisten käytänteiden ylläpitämiseen.
Vuoden 2022 Suomessa kohtaa usein asenteita, joiden mukaan esimerkiksi homoseksuaalisuus olisi niin laajalti hyväksytty ilmiö, ettei siihen enää liittyisi ennakkoluuloja ja ongelmia. Maassa, jossa esimerkiksi Helsingin Sanomien suorana lähetyksenä lähettämällä Pride-marssilla on ollut lähes 100 000 osallistujaa, saattaakin helposti harhautua ajattelemaan, ettei asiasta enää tarvitse tehdä numeroa. Vaikka asenteet todella ovat viimeisen parinkymmenen vuoden aikana muuttuneet – tämä selviää esimerkiksi vertaamalla nykyistä valtamediaa Tuula Juvosen vuonna 2004 Helsingin Sanomista tekemään analyysiin –, tämä ei tarkoita, etteivätkö sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat yhä kohtaisi arjessaan syviä ennakkoluuloja ja vastustusta. Queerlingvistiikan yksi tavoite on tehdä tällaiset ennakkoluulot – ja ajoittain suoranainen vihapuhe – näkyväksi. Homoseksuaalisuuteen liittyviä stereotypioita tarkastelee tässä numerossa Sanni Surkka, ja Simo Määttä ja Yrjö Lauranto taas analysoivat Suomi24-keskusteluketjuissa esiin nousevaa heteronormatiivista ideologiaa, joka yhdistää useita seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kielteisesti suhtautuvia keskustelijoita.
Määtän ja Laurannon artikkelissa esiin nousevat myös muunsukupuolisuutta koskevat käsitykset, ja Unni Leinon katsaus taas käsittelee sukupuolen käsitteistämistä transsukupuolisuuden hoitokäytänteissä. Molemmat tekevät näkyväksi sellaisia diskursiivisia ja muita yhteiskunnallisia käytänteitä, joilla tuotetaan sukupuoleen liittyvää sosiaalista normistoa ja luonnollistettua, tavoiteltavaa mallia binäärisestä sukupuolijaosta. Transsukupuolisuuteen ja muunsukupuolisuuteen liittyvät kysymykset ovat nousseet suuren yleisön tietoon vasta noin reilun kymmenen vuoden aikana, ja myös queer-kielentutkimuksen parissa työ on vasta alussa.
Geneeristen ja ei-binääristen pronominien käyttöä englannin kielessä analysoinut Laura Hekanaho (2020) on tehnyt kaksi havaintoa, jotka ovat nähdäkseni erityisen relevantteja pohdittaessa kielentutkijan vastuuta queer-tutkimuksen kontekstissa. Ensinnäkin Hekanaho toteaa, että queer-aiheista puhuttaessa monet ilmoittavat pelkäävänsä aihepiiriin liittyvää terminologista monimutkaisuutta; hän itse on ratkaissut tämän väitöskirjassaan laatimalla luettelon, joka kattaa keskeiset käsitteet cissukupuolisuudesta uudispronominien kautta eksklusiiviseen kielenkäyttöön. Toinen tärkeä havainto liittyy siihen, miten kielen normien kautta puolustetaan luonnolliseksi koettua. Hekanahon tutkimusaineistosta kävi nimittäin ilmi, että kun tutkitut vastustivat esimerkiksi ei-binäärisesti käytetyn they-pronominin käyttöä (esim. yksiköllinen They are a linguist), he perustelivat käytön sopimattomuutta usein nimenomaan kieliopillisin perustein. Monipuolisen kyselyaineiston tarkastelu kuitenkin paljasti, että kieliopin normeihin vetoavilla vastaajilla oli usein negatiivisia käsityksiä muunsukupuolisuuteen liittyen myös laajemmin. Liian yksioikoisia tulkintoja ei tietenkään kannata tehdä, mutta nähdäkseni Hekanahon – ja tässä erikoisnumerossa esimerkiksi Leinon – havainnot perustelujen ideologisista kehyksistä ovat queerkielentutkimuksen kannalta erityisen keskeisiä.
Fennistiikassa on pitkä perinne erilaisten toiseuksien näkyväksi tekemisessä – uraauurtavassa feministisessä tutkimuksessa ja esimerkiksi vähemmistökielten tutkimuksessa –, ja queer-lingvistiikan voi hahmottaa osaksi tätä jatkumoa. Nyt näkyväksi nousee seksuaalisuuden ja sukupuolen normatiivisuus. Lingvisteillä voi olla keskeinen rooli esimerkiksi transsukupuolisuuteen liittyvässä oikeudellisessa keskustelussa, ja stereotypioita ja vihapuhetta voi purkaa argumentti kerrallaan.
Laura Visapää
