Suomen kielen potentiaali – ei sittenkään modus?
Abstrakti
Suomen kielen kiistattomia moduksia ovat indikatiivi, imperatiivi ja konditionaali. Kiistattomana on pidetty myös potentiaalia, vaikka nykysuomen potentiaali pohjautuu lähinnä vain itämurteisiin, joissa sen perinteiset tehtävät ja osin myös muodot ovat melko toisenlaisia kuin nyky-yleiskielessä. Potentiaalin vieraudesta kertoo sekin, että sen muodostaminen tuottaa usein vaikeuksia koululaisille ja muille yleiskielen normeja tavoitteleville.
Artikkelissa kuvataan ja arvioidaan eräitä potentiaalin marginaalisia, lähes huomiotta jääneitä edelleenkehittymiä, joiden olemassaolo haastaa koko potentiaalin modusstatuksen. Siinä ei niinkään tarkastella potentiaalin tavallisinta käyttöä finiittisissä muodoissa, vaan muotoja, joissa potentiaalin ne-tunnusta seuraa esimerkiksi konditionaalin isi-tunnus (johtuneisiko perhetaustasta), preesensin partisiipin tunnus -vA (tiukasta julkaisuaikataulusta johtuneva keskeneräisyys) tai referatiivimuodon tunnus -vAn (Hän pohtii ilmiön johtunevan siitä, että – –). Muoto johtuneisi edustaa 1800-luvulla kirjakieleen tarjottua potentiaalin ja konditionaalin yhdistävää modusta, niin sanottua eventiiviä, joka ei vieläkään ole kokonaan kadonnut. Partisiippimuodon johtuneva kaltaiset potentiaalitunnuksen sisältävät partisiipit ovat lähes tuntemattomia, referatiivimuoto johtunevan vielä tuntemattomampi.
Artikkelissa keskitytään kirjoitetun nyky-yleiskielen synkroniseen tarkasteluun. Tutkimus edustaa laadullista aineistoesimerkein tuettua tutkimusta; valtaosa esimerkeistä on yleiskielisistä uutis- ja lehtiteksteistä. Tutkimusaiheen taustan ja tutkimushistorian esittelyn jälkeen kuvataan runsain esimerkein, että nykysuomessa on kirjava joukko potentiaalitunnuksen sisältäviä verbimuotoja – edellä mainitut johtuneisi, johtuneva ja johtunevan, mutta myös turvauduttaneva, saatanevan, riittänemään, kallistunemassa, johtuni ja johtunea – joita on vaikea sovittaa perinteiseen käsitykseen siitä, mikä potentiaali on. Havaittuja ilmiöitä arvioidaan myös pienen kyselytestin valossa ja lopuksi pohdiskellaan sitä, miten tällaisia muotoja ja koko potentiaaln olemusta voi yrittää ymmärtää. Lopputuloksena esitetään, että mikäli perinteistä moduksen käsitettä ei radikaalisti muokata, potentiaalia ei voi suinkaan pitää yksiselitteisenä moduksena, vaan kenties pikemminkin lähinnä johto-opin alaan kuuluvana ilmiönä.
The so-called potential mood in Finnish – not a mood after all?
The morphological moods of the Finnish language include the indicative, the imperative and the conditional mood. The pervading view is that the fourth mood is the so-called potential mood, though in contemporary standard literary Finnish the potential is quite different from those of the traditional vernaculars, where it belongs mostly to the eastern dialects of the language, and its morphology often poses difficulties for schoolchildren and others who have not mastered standard literary Finnish.
This article describes and evaluates a number of marginal and often fully overlooked innovations in the use of the so-called potential, the existence of which ultimately challenges the status of the potential as a mood. Instead of focusing on the most common, finite forms of the potential, the article looks at forms in which the potential marker -ne- is followed by the conditional mood marker -isi- (e.g., vieras saapu-ne-isi huomenna guest arrive-pot-cond.3sg tomorrow ‘the guest would probably arrive tomorrow’), the present participle in -vA (e.g., huomenna saapu-ne-va vieras tomorrow arrive-pot-ptcp.prs guest ‘the guest that will probably arrive tomorrow’) or the infinitive-like non-finite “referative form” in -vAn (e.g., usko-n vieraa-n saapu-ne-van huomenna believe-1sg guest-gen arrive-pot-inf ‘I believe that the guest will probably arrive tomorrow’). Forms like saapu-ne-isi where the potential marker is followed by the conditional marker have been dubbed the “eventive” mood, and in the 19th century such forms were advocated as a part of standardised literary Finnish; while they were never officially adopted, such forms still marginally exist. Participles with the potential marker -ne- (e.g., saapu-ne-va arrive-pot-ptcp.prs) and especially the infinitive-like non-finite in -vAn (saapu-ne-van) are all but unknown in previous descriptions of the language.
This article focuses on a synchronic analysis of contemporary written Finnish. In this corpus-exemplified qualitative study, most of the examples presented are taken from the ordinary written standard language as used in contemporary media. With a wealth of examples, the article shows that in texts that otherwise represent the standardised language, there is also a diverse range of non-standard potential forms in use. In addition to the afore-mentioned saapuneisi, saapuneva and saapunevan, there are also corresponding passive potential non-finites as well as other, even more marginal potential non-finites, including occasional past-tense forms of the potential. The novel forms described in this article do not fit the traditional view of the potential mood in Finnish. The phenomena observed are also assessed via a small questionnaire. In light of the observations presented, the article questions the received view of the potential as a mood. Instead, it is claimed that unless the traditional notion of mood in Finnish grammar is radically modified, the category dubbed the potential cannot be regarded as a wholly unambiguous mood; rather, we are dealing with a phenomenon that belongs mainly to the realm of derivation instead of inflection.
