Historiallinen löytö: Rudimenta – uusi suomen varhaiskielioppi [A historical find: Rudimenta – a new grammar of Old Literary Finnish]
Abstrakti
Sothebyn huutokaupasta Lontoosta 2008 onnistuttiin hankkimaan Suomeen nidos, jossa on Petraueksen suomen kielioppi Linguae finnicae brevis institutio (1649), Laurentius Petrin piispainkronikka Synopsis chronologiae finnonicae (vuoden 1671 laitoksena) ja näiden välissä lyhyt latinankielinen kieliopillinen käsikirjoitus, jonka otsikkona on Rudimenta linguae finnicae breviter delineata. Sen kirjoittajaa tai kirjoitusvuotta ei käsikirjoitukseen ole merkitty. Artikkelin kirjoittajat esittelevät käsikirjoituksen, vertailevat sen rakennetta vanhimpiin tunnettuihin suomen kielioppeihin (Petrauksen ohessa etenkin Martiniuksen kielioppiin Hodegus Finnicus, Eller Finsk Wägwijsare 1689) ja käsikirjoituksessa kuvatun suomen kielen piirteitä vanhaan kirjasuomeen ja murteisiin työn iän ja alkuperän selvittämiseksi. Käsialaa ja latinan kielen piirteitä tässä artikkelissa ei sen sijaan analysoida.
Rudimenta käsittää 24 numeroimatonta tekstisivua. Käsikirjoituksen alussa kielen kuvaus jaetaan viiteen jaksoon: Nomenclatura, Orthographia, Etymologia, Prosodia ja Syntaxi. Osa jaksoista on vain viitteellisiä, sanastoon vain viitataan ja ortografiaa ja syntaksia vain hieman vertaillaan ruotsin kieleen. Suurin osa kieliopista käsittelee ”etymologiaksi” tuona aikana kutsuttua taivutusoppia. Nomineilla esitetään olevan kuusi sijamuotoa (nominatiivi, genetiivi, datiivi, akkusatiivi, vokatiivi ja ablatiivi), kuten latinan kieliopissa. Laajimmin käsikirjoituksessa tarkastellaan verbintaivutusta, verbeistä esitetään sekä aktiivi- että passiivimuotoja (esim. Minä Rakastan, Minä Pijnatan). Adverbeista esitetään eri ryhmiin jaettuja luetteloita, samoin konjunktioista. Prepositiot on järjestetty rektion mukaan. Niiden erikoisuutena todetaan, että ne affiksoituvat nominiin kiinni (esim. Turcuhun).
Rudimenta muistuttaa 1600-luvun painettuja suomen kielioppeja siinä, että kielen kuvaus pohjautuu täysin latinaan. Rudimenta poikkeaa näin sekä myöhemmästä Vhaelin kieliopista (1733) että niistä tiedoista, joita on säilynyt Crugeruksen kadonneesta kieliopista (kirjoitettu ehkä 1640). Reformaation ajan kieliopeista ja suomen 1600-luvun kieliopeista Rudimenta kuitenkin poikkeaa mm. kieliopin jaksojen laajuuksilta ja esitysjärjestykseltä (esim. siinä, että Rudimentassa tavujen painotusta esittelevä prosodia on sijoitettu etymologian ja syntaksin väliin).
Ortografia noudattaa pääosin samoja periaatteita kuin yleensä vanha kirjasuomi. Siinä kuitenkin on myös piirteitä, joita tapaa vain vanhimmassa kirjasuomessa Agricolasta 1600-luvun alkupuolelle. Vokaalien e ja ä merkitseminen on horjuvaa, lyhyen i:n merkkinä on pari kertaa ij ja kerran ii, tavunloppuisen h:n merkkinä on ch, takavokaalia edeltävän k:n merkkinä on käytetty sekä c:tä että k:ta, kuin-sanassa jopa q:ta.
Loppuheittoa Rudimentassa on eri muotoryhmissä varsin paljon, jopa nominatiivissa (Jumal, Engel). Myös passiiviverbeistä on erikoisia muotoja. Verbien liittomuotojen pääverbin monikon päätteet ovat Rudimentassa kovin horjuvia (esim. cuuluet, cuulut, cuulet). Mielenkiintoinen yksityiskohta on olla-verbin indikatiivin preesensin monikon 3. persoonan muoto He onowat ’they are’. Monikon persoonapronominit ovat Rudimentassa murteellisessa muodossa mee, tee ja hee; vain me on pari kertaa kirjoitettu yksi-e:llisenä. Esim. sanonta on caiken ’kaiketi, kai’ tunnetaan murteissa vain hyvin suppealla alueella Varsinais-Suomen pohjoisosissa. Jotkin tällaiset piirteet houkuttelisivat sijoittamaan tekijän kotiseudun Rauman – Uudenkaupungin tienoille, vaikka kirjoittaja tuntuu olevan toisaalta perillä myös hämäläismurteista (esim. monikon 3. persoonan vAt-päätteiset muodot mainitaan murteellisuutena).
Artikkelissa esiin nostettujen ortografia-, äänne- ja muotopiirteiden perusteella voi päätellä, että käsikirjoitus on tehty 1500-luvun lopulla tai 1600-luvun alussa. Yhtään sellaista kielellistä piirrettä Rudimentasta ei sitä vastoin löytynyt, joka vaatisi ajoittamaan käsikirjoituksen myöhemmäksi. Ainoa kirjallisuudessa mainituista suomen kieliopin esityksistä, joksi Rudimentaa voisi epäillä, on
Olaus Sundergelteuksen ja Johannes Jussoilan 1500-luvun lopulla Olmützin jesuiittakollegiossa käynnistämä kielioppihanke. Tämä selittäisi käsikirjoituksen eräät murremuodot ja jotkin virolaisuudet (molemmat kirjoittajat toimivat pappeina Virossa 1590-luvulla), esimerkistön hengellisyyden ja eräiden reformaatiokielioppien rakennepiirteiden puuttumisen. Esitetyn hypoteesin todistaminen vaatii kuitenkin vielä jatkotutkimuksia.
---
Abstract
In 2008, at Sotheby’s auction house in London, Finland succeeded in acquiring a manuscript including Petraeus’ grammar of the Finnish language Linguae finnicae brevis institutio (1649) and Archbishop Laurentius Petri’s chronicle Synopsis chronologiae finnonicae (1671 edition). Between these texts was a short Latin grammatical manuscript bearing the title Rudimenta linguae finnicae breviter delineata. Neither the author nor the year is marked on the manuscript. This article presents the new manuscript and compares its structure to that of earlier, more widely known grammars of Finnish (in addition to Petraeus’ work, Martinius’ work Hodegus Finnicus, Eller Finsk Wägwijsare (1689) features prominently), while the characteristic features of the Finnish language depicted in the manuscript are compared to old literary Finnish and to dialectical Finnish in an attempt to identify the age and origins of the work. The handwriting and the features of the Latin used are, however, not analysed in this article.
Rudimenta comprises 24 unnumbered pages. At the beginning of the manuscript, the description of the language is divided into five sections: Nomenclatura, Orthographia, Etymologia, Prosodia and Syntaxi. Some of the sections give only overviews; only scant reference is made to vocabulary; and orthography and syntax are loosely compared to that of Swedish. The main part of the manuscript is dedicated to accidence, known then as ‘etymology’. Nouns are described as having six grammatical cases (nominative, genitive, dative, accusative, vocative and ablative) as in Latin. The manuscript deals in greater depth with the declension of verbs. The work presents both active and passive voices (e.g. Minä Rakastan, ‘I love’; Minä Pijnatan, ‘I am being tortured’). Adverbs are presented in lists of words belonging to different groups, and the same applies to conjunctions. Prepositions are listed according to case government. Some case endings are described as prepositions affixed to the noun (e.g. Turcuhun, ‘to Turku’).
As for its description of Finnish grammar, Rudimenta resembles other grammars of Finnish published in the 17th century in that its description is based entirely on Latin. In this respect, Rudimenta differs from the later Vhael grammar (1733) and from what is known about the lost manuscript of Crugerus’ grammar (written ca. 1640). However, Rudimenta differs from the grammars at the time of the Reformation and from the Finnish grammars of the 17th century in, for instance, the scope of its constituent sections and the order of their presentation (e.g. Rudimenta presents the section dealing with syllable stress, the Prosodia, after the sections on etymology and syntax).
The orthography is consistent with that of old literary Finnish. However, it includes certain features that are only encountered in the earliest written Finnish dating from Agricola until the beginning of the 17th century. The use of the letters e and ä is inconsistent; short i is sometimes rendered ij and, in one instance, ii; h at the end of a syllable is written as ch; before a back vowel, k is written either as c or k, while in the word kuin it is even written with a q.
There are many instances of apocope in Rudimenta, even in the nominative case (Jumal, ‘God’, and Engel, ‘angel’). The manuscript also presents different forms of verbs in the passive. The plural endings of main verbs, as presented in Rudimenta, are particularly inconsistent (e.g. cuuluet, cuulut, cuulet, ‘[we have] heard’). Of particular interest is the indicative present third-person plural form of the verb olla (‘to be’): he onowat (‘they are’). In Rudimenta, the three plural personal pronouns appear in the dialectical forms mee, tee and hee. Of these, only me is written with a single e on a number of occasions. Interestingly, the phrase on caiken (modern Finnish kaiketi or kai, ‘surely’) occurs only in the dialects of a very small area in the northern parts of Finland Proper. This and other similar features may indicate that the writer originated from the area between Rauma and Uusikaupunki (as indicated by, for instance, the phrases on kaiken, ja mar, the apocope of nominative nouns, etc.), though the writer also seems well versed in the dialects of Tavastia (for instance, the -vAt endings of third-person plural verbs appear in dialectical forms).
Based on the orthographical, phonological and morphological elements outlined in this article, the manuscript of Rudimenta may be dated to a timeframe around the end of the 16th and the first half of the 17th century. Indeed, there are no linguistic features in Rudimenta that point to the manuscript's being written any later than that. The only known grammar of the Finnish language, for which there is mention in literary sources, that the authors may believe Rudimenta to be is the grammatical treatise begun in the Olmütz Jesuit College by Olaus Sundergelteus and Johannes Jussoila at the end of the 16th century. This would explain the numerous dialectical forms found in the manuscript, certain ‘Estonianisms’ (both men served as priests in Estonia in the 1590s), the religious nature of the examples and certain differences to grammatical descriptions written after the Reformation. Proving this hypothesis will, however, require much further research.
