Minimaalisista ja muista lyhyistä puhunnoksista [On minimal and other short utterances]
Abstrakti
Artikkelissa tarkastellaan eräiden lyhyiden vastausten foneettisia ominaisuuksia. Päähuomio kiinnitetään puhekielisiin vastauksiin, joissa täysien muotojen en ja on loppukonsonantti ei toteudu; merkittäköön näitä vastauksia tässä e* ja o*. Viisi miespuolista koehenkilöä tuotti lyhyitä vastauksia laboratoriossa, ja arvioi sen jälkeen vastausten e* ja o* pragmaattisia ja foneettisia ominaisuuksia. Kirjoittajan aikaisempien epävirallisten havaintojen perusteella ennakoitiin, että vastausten e* ja o* alussa esiintyisi glottaaliklusiili.
Glottaaliklusiilien esiintymistä kaikissa fonologisesti vokaalialkuisissa vastauksissa (e*, ee, en, o*, oo, on) arvioitiin ensin kuulonvaraisesti. Tämän arvion perusteella neljä koehenkilöä tuotti kaikki e*- ja o*-vastaukset siten, että niiden alussa esiintyi glottaaliklusiili; lisäksi kuuden muunlaisen vastauksen arvioitiin alkavan glottaaliklusiililla. Yksi koehenkilö ei tuottanut yhtään glottaaliklusiilia. Kaikista fonologisesti vokaalialkuisista vastauksista mitattiin ns. VOT-muuttujan arvo eli soinnin alkamishetken etäisyys vastauksen alusta sekä vokaalin soinnillisen osan maksimi-intensiteetti, 1.–5. glottispulssin maksimi-intensiteetit, 1. ja 2. glottispulssin intensiteettien ero ja 2. ja 5. glottispulssin intensiteettien ero. Nämä muuttujat erottelivat erikseen ja yhdessä glottaaliklusiililla alkaviksi arvioidut vastaukset ja muut fonologisesti vokaalialkuiset vastaukset.
Lisäksi kaikkien yksimoraisten fonologisesti vokaaliin päättyvien vastausten (e*, o*, jo, no? ja Ce-pronominit) lopussa havaittiin säännöllisesti [ŋ]-mainen henkäys, mutta kaksimoraisten vastausten (ee, oo, joo) lopussa vain kahdella koehenkilöllä. Vastaukset e* ja o* toteutuivat siis neljällä koehenkilöllä foneettisesti [/εŋ] ja [/oŋ], yhdellä koehenkilöllä [εŋ] ja [oŋ]. Ilmiön tulkitaan olevan yksi osoitus siitä, että suomen sanat pyrkivät olemaan vähintään kaksimoraisia. Ilmiö näyttää esiintymisehtojensa puolesta toisenlaiselta kuin pitempien puhunnosten lopussa havaittu foneettisesti samanlainen henkäys, jonka esiintyminen ei riipu puhunnoksen viimeisen sanan rakenteesta.
---
Abstract
This article examines the phonetic properties of certain short replies in Finnish. Attention is focussed primarily on colloquial replies in which the final consonant of the full forms en and on is elided. Let us label such replies e* and o*. Five male informants produced short replies in a laboratory test, then evaluated the pragmatic and phonetic properties of their e* and o* replies. On the basis of the author’s previous informal observations, it was anticipated that e* and o* replies would be preceded by a glottal stop.
The author first auditorily evaluated the occurrence of an initial glottal stop in all phonologically vowel-initial replies (e*, ee, en, o*, oo, on). According to this evaluation, four informants produced all e* and o* replies with an initial glottal stop; in addition, six other replies were deemed to begin with a glottal stop. One informant produced no glottal stops. VOT (Voice Onset Time); the maximum intensity during the voiced portion of the vowel; the maximum intensities during the 1st – 5th glottal pulses from reply onset; the difference between the intensities of the 1st and 2nd glottal pulses; and the difference between the 2nd and 5th glottal pulses were measured in all phonologically vowel-initial replies. Both separately and jointly, these variables displayed a distinction between the replies with an alleged initial glottal stop and the other phonologically vowel-initial replies.
In addition, a period of [ŋ]-like noise was regularly observed at the end of almost all monomoraic replies ending phonologically in a vowel (e*, o*, jo, no? and Ce-pronouns). However, at the end of dimoraic replies (such as ee, oo, joo), such a period was only sporadically observed in the replies of two informants. The replies e* and o* were thus realised phonetically as [/εŋ] and [/oŋ] by four informants, and as [εŋ] and [oŋ] by one informant. This phenomenon is interpreted as one indication that Finnish words tend to consist of at least two morae. The distribution of the phenomenon looks different from that of the phonetically similar voiceless period observed at the end of longer utterances, whose occurrence does not depend on the structure of the last word of the utterance.
