Soitinten nimitykset Mikael Agricolan teoksissa [Instrument names in the translations of Mikael Agricola]
Abstrakti
Mikael Agricolan 1500-luvun puolimaissa suomentamista uskonnollisista teoksista löytyy parikymmentä erilaista soittimen nimitystä. Soittimia mainitaan etenkin Vanhassa testamentissa, jonka osia Agricola ei suomentanut suoraan hepreasta vaan muunkielisistä käännöksistä. Pelkän nimen perusteella ei useinkaan voi päätellä instrumentin laatua. Aika- ja kulttuurierojen vuoksi nimityksissä saattaa eri käännösten välillä olla eroja.
Agricola on maininnut sekä puhallin-, kieli- että lyömäsoittimia. Useimpien nimet ovat lainaperäisiä, mutta joukossa on myös kansanomaisia nimityksiä, esimerkiksi symbaaliin tai rumpuun viittaava kulkunen ja trumpettia merkitsevä luikkuri. Kulkunen tarkoittaa kansankielessä ’tiukua’, joten Agricolan käännös antaa väärän kuvan sanan alkuperäisestä tarkoitteesta.
Agricolan yleisimmät soittimet ovat pasuuna ja kantele. Pasuuna on tarkoittanut merkinantotorvea, jolla ei ole soitettu varsinaista musiikkia. Kantele on viitannut näppäiltävään kielisoittimeen, jolla on voitu soittaa ylistyslauluja, viihdyttää yleisöä tai ilmaista tunteita. Agricolan lyömäsoittimista tavallisin on trumpu, tamburiini, jolla on voitu rytmittää tanssia.
Nykyisessä Raamatun suomennoksessa Agricolan soittimista ovat parhaiten säilyneet huilu ja rumpu (= trumpu). Kantele on poistettu kokonaan, ja sen tilalla on lyyra, joskus myös harppu tai kielisoitin. Agricolan toiseksi yleisin kielisoitin psalttari on korvattu harpulla.
Käännöksissä esiintyy myös kolme hepreankielistä sanaa, ‘alamot, gittit ja māhălat, joiden on ainakin joissakin yhteyksissä arveltu viittaavan soittimeen. Näihin ei aiemmissa Agricola-tutkimuksissa ole kiinnitetty huomiota, vaikka ne esiintyvät myös myöhemmissä Raamatun käännöksissä.
Agricolan suomennosten vertailu muihin käännöksiin todistaa, että Raamattua käännettäessä on ollut ja on edelleenkin pakko todellisen tiedon lisäksi turvautua olettamuksiin.
---
Instrument names in the translations of Mikael Agricola
The names of a few dozen different musical instruments appear in the religious works translated into Finnish by Mikael Agricola during the 16th century. The majority of these instruments feature in the Old Testament, which Agricola did not translate directly from the Hebrew but via a variety of extent translations in other languages. On the whole, the names alone do not give a clear indication of the precise nature of these instruments. Temporal and cultural differences give rise to discrepancies in the meanings of the various names used in the translations.
Agricola’s translations mention wind, string and percussion instruments. The majority of the names he uses are foreign in origin, though he does use a number of Finnish names, for instance the term kulkunen denoting a cymbal or drum and luikkuri meaning a trumpet. In Finnish vernacular, the word kulkunen meant a small bell; thus Agricola’s translation gives the wrong impression of word’s original meaning.
The instruments mentioned with the greatest frequency in Agricola’s translations are pasuuna ‘trombone’ and the Finnish kantele. The word pasuuna in fact referred to a signal horn not used to play music as such. The kantele referred to a plucked string instrument used to accompany hymns, to entertain audiences and to express emotions. The most common of Agricola’s percussion instruments is the trumpu, a tambourine used to beat rhythms to a dance.
In modern translations of the Bible, Agricola’s terms huilu ‘flute’ and rumpu (= trumpu) ‘drum’ have been largely preserved. The kantele has been deleted altogether and replaced with the term lyyra ‘lyre’ or occasionally harppu ‘harp’ or kielisoitin ‘stringed instrument’. The second most common of Agricola’s instruments, psalttari, has been replaced with the term harppu ‘harp’.
Agricola’s translations also feature three Hebrew words, ‘alamot, gittit and māhălat, which, at least in certain contexts, have been understand to refer to musical instruments. Previous Agricola research has not paid these terms particular attention, even though they frequently appear in later Bible translations as well.
Comparison of Agricola’s work with newer translations demonstrates that Bible translators have always been forced – and, indeed, are still forced – to rely as much on assumptions as on real knowledge.
