Absoluuttisuudesta relatiivisuuteen. Pluskvamperfektin diskursiiviset funktiot kertovissa teksteissä [Absolute and relative past perfect clauses. The discursive functions of past perfect in narrative contexts]
Abstrakti
Artikkeli käsittelee pluskvamperfektilauseiden funktioita ja merkityksiä kertovissa tekstikonteksteissa. Perinteisesti pluskvamperfekti on luettu kielen tempusjärjestelmään kuuluvaksi kieliopillistuneeksi aikamuodoksi, jonka funktiot on totuttu yhdistämään temporaalisuuteen. Tässä tutkimuksessa pluskvamperfektilauseita käsitellään moniäänisinä ja monikontekstisina konstruktioina, jotka synnyttävät tekstiin erilaisia diskursiivisia merkityksiä. Keskeisiksi teoreettisiksi lähestymistavoiksi voi nimetä niin kieliopintutkimuksen kuin narratiivisesti orientoituneen diskurssintutkimuksen, joiden kautta kerronnantutkimuksen narratologisia menetelmiä yhdistetään kielitieteellisesti painottuneeseen tekstianalyysiin.
Pluskvamperfektilauseet nähdään vahvasti kertojadiskurssin läsnäoloa osoittavina tekstilauseina. Ne jaetaan kahteen pääryhmään, metanarratiivisiin ja moniäänisiin pluskvamperfektilauseisiin. Tässä erottelussa hyödynnetään sellaisia tempuskuvauk-sista tuttuja käsitteitä kuin absoluuttinen ja relatiivinen tempus. Absoluuttisuutta ja rela¬tiivisuutta lähestytään kuitenkin perinteisen kieliopintutkimuksen sijaan tekstianalyyttisestä näkökulmasta, mikä tarkoittaa, että tempuslauseiden absoluuttisuutta tai relatiivisuutta ei nähdä tempusjärjestelmään kuuluvan tempuksen ominaisuutena vaan kontekstissa määrittyvänä, tekstin näkökulmaa rakentavana dynaamisena piirteenä.
Tästä näkökulmasta kerrontaa ohjaavat metatekstuaaliset pluskvamperfektilauseet ovat kertojadiskurssin absoluuttisia – kertojanäkökulmaisia – tempuslauseita, joiden keskeisenä tehtävänä on muun muassa taustoittaa ja osoittaa kerronnassa tapahtuvia siirtymiä. Sen sijaan moniäänisiksi luokitellut kertomuksen pluskvamperfektilauseet ovat lähtökohtaisesti relatiivisia, sillä ne tuottavat tekstiin toisen kerrontatilanteen tai havaintopisteen. Moniäänisten pluskvamperfektilauseiden keskeisenä ryhmänä ovat referatiiviset pluskvamperfektilauseet, joiden kautta henkilön puhe tai ajattelu välittyy epäsuorasti. Erityisesti fiktiossa esiin nousee niin sanottu fokalisoinnin pluskvam-perfekti, jonka kautta kerronnassa siirrytään tarinamaailman ulkoisesta kerronnasta tarinamaailman sisäiseen havaintoon.
---
Absolute and relative past perfect clauses:
The discursive functions of past perfect in narrative contexts
The article deals with the functions and meanings of past perfect clauses in narratives. In the Finnish tense system the past perfect has traditionally been regarded as one of the grammaticalised tenses, and its functions are often interpreted through the prism of temporality. In this paper past perfect clauses are analysed as polyphonic and multicontextual constructions producing different kinds of discursive meanings in narrative contexts. Theoretically, this study combines grammatical study and narratively orientated discourse study. Methodologically, narratological approaches are applied to linguistic text analysis.
The initial premise for the analysis is that past perfect clauses indicate the presence of narrative discourse. Furthermore, past perfect occurrences are divided into two main groups, metanarrative and polyphonic. In this classification, the central concepts are absolute and relative tense. These two concepts are seen from the perspective of text analysis, meaning that the absoluteness or relativeness of tense clause is defined in a textual context as part of the dynamic construction of narrative strategies.
Metanarrative past perfect clauses providing background information and indicating narrative shifts are thus the narrator’s absolute tense clauses, meaning that their reference point is seen in direct relation to the narrator’s deictic speech situation. Polyphonic past perfect clauses, meanwhile, are relative in the sense that they construct a secondary point of narration or perception within a text and therefore echo the speech or thought of others. Moreover, polyphonic past perfect clauses are separated into two categories. The first category consists of reporting past perfect clauses, which represent a person’s speech or thought indirectly. The second category, focalising past perfect clauses, is found particularly in fiction. Unlike reporting, focalising past perfect clauses indicate a shift from external narration to internal perception.
