"Farlig hund" som diskursiv konstruktion. Disciplinering av hundar och hundägare i Norge

Kirjoittajat

• Ane Møller Gabrielsen

DOI:

https://doi.org/10.30666/elore.79049

Abstrakti

Viime vuosikymmenten aikana vaarallisia koirarotuja on kielletty monissa maissa. Norjassa
vaarallisina on kielletty kuusi koirarotua. Vaarallisten koirien kieltämisen taustalla
on ajatus siitä, että vaarallisuutta voidaan torjua. Samalla periaatteessa hallitsemattomasta
ja hankalasti käsiteltävissä olevasta tehdään jotain, joka on tunnistettavissa ja yksilöitävissä.
Ei ole kuitenkaan lainkaan selvää, mikä tekee koirasta vaarallisen, ja aiheeseen
liittyykin paljon paradokseja. Kun vuonna 1930 saksanpaimenkoiria ja dobermanneja
pidettiin Norjassa vaarallisina, nykyään vaaralliset lajit koostuvat ”taistelukoirista”. Tämä
artikkeli käsittelee norjalaista vaarallisia koiria koskevaa lainsäädäntöä vuodesta 1930
tähän päivään. Lähtökohtana on, että vaarallisia koiria ei ole itsessään olemassa, vaan ne
luodaan lainsäädännössä liittämällä vaarallisuus muihin tekijöihin. Artikkelissa käytetään hallintomentaliteettiteoriaa ja Carol Bacchin toimintapolitiikka-analyysia
varten kehittämää ”mikä ongelman esitetään olevan”-metodia (wpr),
joiden avulla tunnistetaan ne lainsäädäntötyön käsitteelliset lähtökohdat, joita käytetään
määriteltäessä vaarallisia koiria vaarallisiksi koiraroduiksi. Artikkelin kuvaaman ajanjakson
aikana vaaralliset koirat ovat edustaneet Norjan lainsäädännössä eri lajeja, minkä
lisäksi ”vaarallisuus” ei liity enää koiran käytökseen, vaan sukutauluihin, DNA:han,
ulkonäköön ja omistajaan. Tämä on seurausta ja vahvistaa edelleen ajattelutapaa, jonka
mukaan ”koiraa” pidetään enenevissä määrin ”rotuna”, jonka kielteiset ominaisuudet
ymmärretään synnynnäisiksi, periytyviksi ja näkyviksi. Samaan ajattelutapaan pohjautuen
oletetaan yhteys tiettyjen koiratyyppien ja ihmistyyppien välille.
Huolimatta siitä, että vaarallisten koirien kieltäminen määrittelee koiria, joiden ei
sallita olevan olemassa, toimet ovat vaikuttaneet myös tavallisten koirien kontrollointiin.
Kirjoittajan mukaan ”vaaralliset koirat” ovat diskursiivinen solmukohta, joka mahdollistaa
tavallisten koirien ja heidän omistajiensa hallinnoimisen ja pitämisen kurissa
viranomaisten ja Norjan Kennelliiton vuorovaikutuksen välityksellä. Vaarallisten koirien
määrittelyjen myötä Kennelliitto on alkanut ottaa vastuuta koiranomistajien opettamisessa.
Lait ja asetukset ovat vaikuttaneet merkittävästi myös Kennelliiton jalostus-, merkintä-
ja rekisteröintijärjestelmiin, joista on tullut koirakantaa kontrolloivaa poliittista
teknologiaa. Laeilla ja asetuksilla on ollut osuutensa myös siinä, että on syntynyt käsitys
”vastuullisesta koiranomistajasta”, joka vastaa itse koiriensa hallitsemisesta rekisteröimällä,
taluttamalla hihnassa ja kouluttamalla niitä.