Naistrubaduurit – keskiajan oppineita naisia?

Kirjoittajat

• Susanna Niiranen Jyväskylän yliopisto

Abstrakti

Kun puhutaan menneisyyden oppineista naisista, liittyy ilmiöön usein aikalaisten pilkka ja vähättely. Molière kuvaa näytelmässään Oppineet naiset (Les femmes savantes 1672) naispuolisia oppineita liioitteleviksi saivartelijoiksi, jotka laiminlyövät miehiään, kotiaan ja perhettään. Kielteinen suhtautuminen on monesti seurannut myös myöhempiä oppineita naisia, vaikkapa niin sanottuja sinisukkia 17001800-luvulla. (Eger 2010, 23.) Valmistellessani väitöskirjaa keskiaikaisista naistrubaduureista (Niiranen, 2009; ks. myös Niiranen 2005), havaitsin, että näiden naisten sivistys ei kirvoittanut aikalaisissa lainkaan torjuntaa, vaikka modernin ajan luonnehdinnat heistä ja heidän kirjallisista harjoitelmistaan saattoivat olla hyvinkin vähätteleviä (esim. Jeanroy 1973, 316317). Päinvastoin, keskiajalla naistrubaduureihin liitettiin termi ensenhamen, joka tarkoittaa hyvää kasvatusta, sivistystä tai oppineisuutta. Miespuolisiin trubaduureihin ominaisuuden yhdistäminen oli suhteessa harvinaisempaa. Lisäksi naistrubaduurit itse käyttivät samaa termiä omissa teksteissään. Artikkelissani tarkastelen lähemmin, mitä oksitaaninkielinen käsite ensenhamen oikein piti sisällään keskiaikaisen trubaduurikulttuurin kontekstissa ja millä tavalla sen käyttö oli sukupuolittunutta. Artikkeli pohjautuu osin väitöskirjaani, mutta pyrkii käsittelemään aihetta nimenomaan keskiajan kasvatuksen tutkimuksen kontekstissa.