Ihmisoikeuskasvatuksen tietämättömyyden historiasta kohti ihmisoikeuksia reflektoivaa kasvatusta
Avainsanat:
ihmisoikeuskasvatus, tietämättömyys, reflektio, opettajankoulutus, ihmisoikeudet, historiaAbstrakti
Suomi profiloituu mielellään ihmisoikeuksien ja koulutuksen edelläkävijäksi, mutta opettajille ei tarjota systemaattista ihmisoikeuskasvatusta. Tarkastelemme tässä artikkelissa ihmisoikeuskasvatuksen historiaa Suomessa ja lähtökohtia ihmisoikeuksia reflektoivan kasvatuksen edistämiseksi. Argumentoimme koulutuspoliittisiin dokumentteihin ja kirjallisuuteen nojaten, että Suomessa on vallinnut ihmisoikeuksiin liittyvä tietämättömyyden kulttuuri erityisesti opettajankoulutuksessa. Tarkastelemme ihmisoikeuskasvatuksen historiaa 1980-luvulta 2020-luvulle. Tietämättömyyttä hahmotetaan episteemisen, strategisen ja eettisen näkökulman avulla. Toiseksi tarkastelemme reflektiivisyyden merkitystä tietämättömyyden ylittämisessä kysyen, millaista ihmisoikeuksia reflektoiva kasvatus on. Tarkastelutapamme soveltuu laajempaan, tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen liittyvään hiljaisuuksien ja tietämättömyyden muotojen analyysiin, mutta se rajautuu tässä kontekstissa erityisesti ihmisoikeuksien reflektoimiseen. Tutkimuksemme valottaa historiallista taustaa sille, miksi ihmisoikeuksiin on suhtauduttu Suomessa ylimalkaisesti olettaen kaikkien (opettajien) tietävän itsestään selvästi, mitä ne ovat. Pohdimme, mitä seuraa, kun ihmisoikeuksiin kasvattamisen tärkeyttä korostetaan useimmissa koulutuksen linjavedoissa, mutta käytännössä niitä ei voida opettaa tiedonpuutteesta johtuen. Tietämättömyyden vastavoimana hahmottuvat 1) tietoperustainen reflektio, 2) kriittinen itsereflektio sekä opetustyön osana että esimerkiksi valtionhallinnossa ja 3) eettisen reflektion tärkeys osana opetustyötä.
Viittaaminen
Copyright (c) 2023 Kasvatus & Aika
Tämä työ on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiMuutoksia 4.0 Kansainvälinen Julkinen -lisenssillä.